Vaikka kuluva vuosi 2014 jää aikakirjoihin Peter von Baghin kuolinvuotena, kulttuuriselta anniltaan se on tyypillisen runsas von Bagh -vuosi. Tuotteliaalta ja elämän ilmiöistä laajasti kiinnostuneelta arkkicinefiililtä ilmestyy tai on ilmestynyt tänä vuonna ainakin yksi uusi kirja (Muisteja, Like) yksi uusi elokuva (Sosialismi) ja monta Filmihullu-lehden pääkirjoitusta täynnä sapekkaiden ja herkkien painotusten vuorottelua, ns. taattua Petteriä.
Peter von Baghin 17.9. tapahtuneen kuoleman jälkeinen viikko on ollut kansallinen von Bagh -päivitysten sesonki eikä Digitaalihullu jää ilmiön ulkopuolelle, vaikka julkinen sureminen ehkä meneekin ylitarjonnan tai pahimmillaan jopa kitschin puolelle. Fokus on periaatteessa Illume-yhtiön toukokuussa julkaisemassa Suomalainen sarja -dvd-kokoelmassa, johon on koottu kollaasityyppiset dokumentit Helsinki, ikuisesti (2008), Lastuja – taiteilijasuvun vuosisata (2011) ja Muisteja – pieni elokuva 1950-luvun Oulusta (2013).
Kaikki kolme ovat markkinoilla myös itsenäisinä yhden elokuvan levyinä, joiden antiin trilogiaboksi ei lisää muuta materiaalia kuin pienen esittelyvihkosen. Jykevänä esineenä se toki näyttää sinkkujulkaisuja paremmalta hyllyssä tai Joulupukin kontissa. Käännöstekstit löytyvät englanniksi ja ruotsiksi.
Digitaalihullu on von Baghille velkaa muutenkin kuin hänen Filmihullu-lehdestään hyvässä hengessä varioidun nimensä puolesta. Tapasin ohjaajan hänen elokuvakirjojen kirjastossaan Punavuoressa toukokuussa 2013, Suomen Kuvalehteen tekemäni henkilökuvan merkeissä. Vaikka istuimme tuhansien elokuva-aiheisten painotuotteiden keskellä, von Bagh väitti, että aikamme paras uusi elokuvakirjoittaminen löytyy yhä useammin blogeista. Jäin miettimään, että pitäisi kai itsekin perustaa sellainen.
Olin 1990-luvulla kieltäytynyt kunniasta liittyä Filmihullun toimituskuntaan, johon Petteri oli minua puhelimitse pyytänyt. Elokuvalehden akateemisten kirjoittajien ja ”muiden hullujen” konfliktit olivat kiristäneet julkaisun ilmapiirin ikäväksi, enkä kokenut kumpaakaan leiriä omakseni. Pysyin vuosikausia etäällä Filmihullusta ja sen päätoimittajasta, vaikka luin molempia säännöllisesti.
Vuonna 2001 suostuin mieluusti auttamaan von Baghia ja Sodankylän elokuvajuhlia italowestern-mestariohjaajien viimeisen mohikaanin Sergio Solliman vierailun järjestämisessä. Kirjoitin Solliman elokuvien esittelyt ohjelmakirjaan, annoin neuvoja harvinaisten filmikopioiden metsästykseen ja toimin Petterin ”taustatoimittajana” ohjaajan aamuhaastattelun valmistelussa.
Sollima-viikko Lapissa on oman cinefiilielämäni kultaisimpia muistoja. Älykkään äijäelokuvan unohdetun ässän nouseminen marginaalista kaikkien huulille, kansalaisten ilonkyyneleet The Big Gundownin sirkustelttaesityksessä, kohtuullinen kossun kittaaminen silloisen tyttöystäväni ja Antti Suonion kanssa Mustan piraatin koston aamuyön esityksessä ja tilanne, jossa Aki Kaurismäki polvistui suutelemaan Sergio Sollimaa kädelle lausuen: ”Maestro” – liuta pohjimmiltaan epätodellisia tilanteita, jotka mielessäni henkilöityvät mahdollistajaansa, festivaalijohtaja Peter von Baghiin. Ne ovat normaalin kulttuuritapahtuman ylittäviä välähdyksiä siitä, mitä elämä voisi ja mitä sen itse asiassa pitäisi olla.
MYÖS KAUPUNKIELOKUVAT Helsinki, ikuisesti ja Muisteja ovat esimerkkejä von Baghin kyvystä luoda arjen ylittävä visio, joka on herkempi ja hauskempi kuin ”todellinen” Oulu tai Helsinki, mutta vailla vääristelyä tai väärinkäsitystä.
Jussi-palkinnot jakava Filmiaura nolasi alkuvuodesta itsensä jättämällä Muisteja vaille parhaan dokumenttielokuvan ehdokkuutta ja farssi vain pahenee, jos ensi talven gaalassa nähdään joku falski von Bagh-tribuutti, kuten varmaan tapahtuu. Oikeasti, teillä oli hetkenne osoittaa kunnioitusta merkittävälle ohjaajalle, mutta se juna meni jo.
TÄSSÄ VAIHEESSA blogimerkintää on aika päästää ääneen ihan oikea Peter von Bagh. Haastattelumateriaali on enimmäkseen ennen julkaisematonta ja editoimatonta keskustelua toukokuulta 2013.
Lauri Lehtinen: Jos aloitetaan keskustelu kahdesta uudesta työstä, Cinefilia-kirjasta ja Muisteja-dokumentista. Cinefilia on takakansitekstin mukaan henkilökohtaisin kirjasi ja Muisteja voi olla ohjauksistasi sitä samaa. Onko sulla omaelämäkerrallinen vaihe päällä?
Peter von Bagh: ”No se on kustantajan tokaisu. Nehän on kirjoitettu maailmalle, jossa kukaan ei mua edes tunne. Ne on julkaistu yhdeksässä eri maassa ne Cinefilia-jutut. Se ehkä heijastaa, paremmin kuin Muisteja se heijastaa sitä, että olen aina nähnyt että elokuvan laji, johon olen aika pitkälle erikoistunut, kollaasielokuva – käytän vanhaa materiaalia, nimenomaan sellaista materiaalia, jota en ole itse kuvannut ja Helsinki-elokuva on kokonaan tehty sellaisesta materiaalista – niin se on henkilökohtaisin laji. Olen sen joskus sanonutkin. Tapa millä voi lähestyä maailmaa ja joutua se järjestämään, ikään kuin musiikillisesti ja muotoja käsittelemään, siinä itse asiassa paljastaa itseään hyvin paljon.”
”Oli jännää että Espanjassa, pienessä retrospektiivissä keväällä, esitettiin muun muassa Helsinki-elokuva. Siitä joku espanjalainen kriitikko, joka on myös tunnettu ohjaaja, kirjoitti siitä sen esittelyn, kuinka tämä on myös henkilökohtaisinta elokuvaa jota hän voi kuvitella. Siis Helsinki-elokuvasta. Mä en tavallaan panis Muisteja sen edelle.”
”Muisteissa mä tuon (esiin) omaa elämääni, mutta toivottavasti myös sukupolveni elämää, koululuokkani ja niin edelleen. Yritän pitää omaelämäkerrallisuuden niin sordinolla kuin mahdollista. En ole koskaan pitänyt siitä paljon levinneestä tyylistä televisiossa, joissa reportteri kulkee näissä MOT-jutuissa jotka on muuten ansiokkaita, reportterit kulkee kuin film noirin sankarit poplareissa ja niitten oma identiteetti puhalletaan tuollaiseen absurdiikkaan.”
”Enkä ole tykännyt näistä monien kotimaisten elokuvien henkilökohtaisesta tyylistä, joka tarkoittaa sitä, että ohjaaja itse tulee (kuvaan). Että mä olisin Oulu-elokuvassa ollut mietteliäänä isoäitini haudalla tai koulun pihalla, sanonut mikrofoniin jotain viisasta ja kyyneltynyt. Nää on niin naurettavuuden huippuja tällaiset. Siksi tyyli on sordinoidumpi. Kuittaisin keskustelun sillä, että kaikessa mitä teen on etäännyttämisen mahdollisuus. Kun kirjoitan kritiikkiä niin se on henkilökohtaista ja senhän just tää Cinefilia osoittaa. En ole hetkeäkään ajatellut paljastavani itseäni siinä, mutta…”
”Mulla oli sellainen radio-ohjelma kuin Keskusteluja elokuvasta. Mulla oli 10 ihmistä, joista kukaan ei ollut elokuvaihminen. Siinä tapahtui semmoinen – samalla kun olen tavannut ihmisiä, olen huomannut, että elokuvasta kun ihmiset puhuu, niin ne yhtäkkiä paljastaa itsensä. Kun se on ihan viaton aihe. Kukaan ei tule ajatelleeksi, että mitä ne sanoo elokuvasta, on äärimmäisen henkilökohtaista, jännää ja vivahteikasta.”
”Elokuvasta puhuminen käynnistää melkein psykoanalyyttisen myllytyksen. Ja mä muistan, että sain siitä psykiatri Mikael Enckelliltä kiitoskirjeen, jossa hän sanoi, että oli kuin olisi istunut psykoanalyysissa. Hän on itse psykoanalyytikko. Ja vielä jännempi oli se, että muutamatkin maalari Juhana Blomstedtin ystävät sanoivat, että Juffe ei ole koskaan puhunut niin henkilökohtaisesti taiteestaan kuin siinä mun tunnin mittaisessa ohjelmassa Keskusteluja elokuvasta. Mitä se keskustelu käsitteli? Se ei käsitellyt mitään muuta kuin ilman mitään esitarkoitusta se jumiutui ja me puhuttiin Fellinin elokuvasta Amarcord. Ei sanaakaan Juhana Blomstedtin taiteesta. Mutta hänen ystävänsä sanoivat, että hän ei ole koskaan puhunut taiteestaan niin jännästi.”
Eli unohti jonkin itsetietoisuuden.
”Itsetietoisuus unohtuu. Siksi musta elokuva on niin kiehtova aihe. Se avaa ihmisiä. Sanot suosikkisi ja aika tarkkaan heti tiedän, minkälainen ihminen on kysymyksessä. Siksi se Filmihullussa ollut kysely ihmisten suosikkielokuvista oli paljon antoisampi kuin mitä kukaan voi luulla.”
Onko pinnallista hakea jatkumoa, kun isäsi oli psykiatrisen puolen lääkäri ja näet elokuvista puhumisen psykoanalyyttisena?
”Kaikki asiathan vaikuttaa kummallisella tavalla. Nekin joista luulen, että isältä ei suoraan niin paljon tule. Hyvin vähän puhuttiin koskaan mistään. Mutta tämä esimerkiksi tulee suoraan sieltä. Luultavasti.”
”Toinen joka tulee jännällä tavalla on se, että mulla oli yliopistolla aivan hyödytön aineyhdistelmä. Pääaine oli estetiikka ja nykykansankirjallisuus ja sit oli filosofia, sekä teoreettinen että käytännöllinen filosofia. Sehän on semmoinen pomminvarma yhdistelmä, joka ei johda mihinkään ammattitaitoon. Sillä ei voi hakea yhtään mihkään. Enkä ole koskaan hakenutkaan, en ole koskaan käyttänyt niitä papereita mihinkään. En ollut mikään korkeatasoinen opiskelija. Sillä tavalla, että se mitä opin siinä, se on vähän impressionistista, sinne tänne. Mutta. Sitten kun mä ajattelen sitä. Niin kaikki mitä olen tehnyt, siis kirjoittajana ja varsinkin televisiossa ja näissä esseemuotoisissa elokuvissa, niin kaikki kysymyksenasettelut tulee sieltä.”
”Että mulla on siis, jopa Oulu-elokuvassa hirveän paljon semmoisia asettamuksia ja semmoista pientä jyvätietoa, jota ei voi asettaa kukaan muu kuin semmoinen, joka on lukenut sosiologiaa. Siinä on jopa filosofiaa (jossa) olin tosi säälittävä opiskelija. Siksi summittainenkin itseopiskelu on kannattavaa. Ja mähän aina haluan sitä korostaa, että olen viimeinen itseopiskelleen sukupolven ihminen. Kaikki mitä olen tehnyt, ei ole yhdenkään päivän, yhdenkään tunnin opiskelujen takana. Että joudun koko ajan kehittämään omat metodit, kun teen juttua. Sisältö on siksi mulle tärkeä koska se on se, jota kannan mukanani. Mutta se tekniikka jolla mä teen, joudun aina keksimään sen uudestaan, koska mulla ei ole mitään koulutusta.”
Mulla on ajattelustasi sanoisinko dialektinen kuva, ei tyydytä ympäröivään perustodellisuuteen vaikka tiedostetaan se. Etsitään isompia mahdollisuuksia – Hegel muistaakseni sanoi että todellinen ajattelu on aina negaatiota ympäröivästä todellisuudesta. Onko sulla jokin metodi vai onko tämä enemmän luonteenpiirre?
”Toi on kauneimpia asioita, mitä on sanottu. Toivoisin, että noin on. Että siinä on joku semmoinen, nimenomaan mahdollisuuksien maailma ja toinen todellisuus koko ajan mielessä. Uskonnon sukuinen lähestymistapa.”
”Peruskokemus, sanotaan Suomesta tällä hetkellä, on pikkuinen tyytymättömyyden ja surumielen tunne, että miten tälle maalle kävi näin. Siksi juuri pidän tärkeänä heijastaa muilla elementeillä, mitä myös voisi olla. Kyllähän Sininen laulu on sellainen suuri toivekuva Suomesta, jota ehkä koskaan ei ollut, mutta olisin halunnut, että tällä lahjakkuusreservillä Suomi olisi ollut jotain näin kaunista. Nämä kaikki ovat pikkuisen toiveunenomaisia. Kun suomalaisesta elokuvasta tein sarjan, niin siinähän on otettu usein kurjista elokuvista joku kohtaus, joka on valovoimainen.”
”Esimerkiksi Helsinki-elokuva herätti sellaisen reaktion Madridissa, että Edvin Laine, miten suurenmoinen ohjaaja! Ne (Laineen kohtaukset) on semmoisista elokuvista, jotka ei ole ihan niin hyviä kuin ne kohtaukset. Mutta se on myös minun kuvani Edvin Laineesta. Että siis valtava kunnioitus on mulla sisällä ja haluan esittää hänet pikkuisen reaalielokuviaan paremmassa valossa. Se johti siellä (Madrid) siihen, että ihmiset alkoi katsoa netistä ja löysivät Tuntemattoman sotilaan ja totesivat, että se on yhtä hyvä kuin parhaat amerikkalaiset sotaelokuvat. Siinä mielessä lähetystyötähän tämä on. Suomi parempana kuin se ansaitseekaan.”
Kollaasikerronta on vakiintunut lajiksesi mutta aluksi teit lyhyitä fiktioita ja Kreivi-komedian.
”Ei niissä oo kuin se ihan eka, Pockpicket on fiktio. Kreivikin on rajatapaus, siinä on niin voimakas dokumentaarinen osuus. En olisi tehnyt sitä, jos ei olisi ollut (itseään esittävä) Pertti Ylermi Lindgren pääosassa. Se on koko pointti. Elokuvalla on puolustajia myös, haukkujia on aina ollut enemmän, jokainen ymmärtää aina sen pointin. Haukkujat sanoo, että olisi pitänyt olla todellinen näyttelijä pääosassa, jolloin minä taas en olisi ollut oikea henkilö tekemään sitä.”
Luin jostain tämmöisen seikan, että Douglas Sirk on kehunut Kreiviä. Missä hän on nähnyt sen?
”Douglas Sirk näki sen Edinburghin elokuvajuhlilla. Sitten sen välitti ystäväni Jon Halliday, Sirk-kirjan ja myöhemmin myös Mao-kirjan kirjoittaja, hänhän on sen kiinalaisen Chen Jungin kanssa naimisissa. Heitä tapaan vieläkin Lontoossa. Halliday toi uutiset, että Sirk oli aivan kuumana ollut. Todellisen elokuvantekijän työ, se oli sanonut. Mutta Kreivi on nyt retrospektiiveissä, siitä on tullut ulkomaanhitti. Sillä tavalla viimeinkin. Siitähän veikattiin, että joskus tulee kompensaatio. Mutta kyllä nytkin, kun enemmän esitetään Suomessa, niin enemmän on sellaisia, jotka pitävät ihan paskana.”
Kompensaatio mistä, että sitä ei kohdeltu oikein vai?
”Sitä on mahdoton sanoa, olihan mulla hyvin huonot välit näihin pääkriitikoihin. Mutta en hetkeäkään epäile etteikö he kirjoittaneet vilpittömästi, kun haukkuivat sen maan rakoon. Se ei iskenyt heihin. Ja siinä oli ainoa sitten se, että luultavasti sekin toimi mun hyväkseni, se aiheutti elinikäisen maineen, että tää mies on niin kökkö tyyppi, niin surkee tyyppi että sitä ei pidä päästää viralliseen elokuvantekoon. Ei pidä antaa tuotantoapurahoja tai muuta. Lukuissa hauissa on itsestäänselvää ollut, että mä en saa mitään.”
”Siitä lähti kuitenkin, sattumalta, Kreivin jälkeen tein Olavi Virta -dokumentin joka enteili tätä kollaasielokuvamuotoa, mutta siinä oli seitsemän vuotta breikkiä jolloin en tehnyt edes televisiolle. Musta elämä on sillä tavalla hienoa, että aina tulee kompensaatiota. Se oli elämäni tärkein vaihe. Luin ihan loputtomasti asioita ja siitä lähti Love Kirjat. Oli ihan hyvä, että mut pidettiin poissa tästä elokuvanteosta.”
Kun olet tehnyt paljon televisiolle niin näetkö näennäisenä tämän rajanvedon, että mikä on elokuvaa ja mikä televisiota? Sehän tulee myös Mikko Niskasen uralla vastaan.
”Mikon kuuluisin työ Kahdeksan surmanluotia, jota aivan siis yksimielisesti juhlitaan merkittävimpänä suomalaisena elokuvana, niin se on kuitenkin muodollisesti televisioelokuva. Kaikki unohtaa sen. Ja mä olen ihan samaa mieltä. Nyt kun on ollut mun elokuvien retrospektiivejä niin jotkut on kirjoittaneet, että nää on suoraa elokuvaa. Vaikka olen tehnyt televisioon, pienelle ruudulle, niin päähän on juuttunut se iso kangas kuitenkin. Ne melkein kaikki mun tekeleet, ne voittaa kun tulee se iso kangas. Esimerkiksi Oulu tai Juhani Aho ja hänen sukunsa, Lastuja, ne voittaa suunnattomasti kun ne puhalletaan isoon kokoon. Se (raja) on ihan keinotekoinen.”
”Ja siinä on ollut hyvin kökkö, lähinnä elokuvasäätiöön kilpistyy se juttu, joku henkilö siellä uumenissa tekee tätä suurjakoa, että mitkä kelpuutetaan elokuvateatteriin. Siitä syystä mitään, mitä olen tehnyt, ei ole kelpuutettu. Ei oo lähelläkään ollut sitä. Mutta nythän tämä Oulu-elokuva on kelpuutettu elokuvateattereihin. Tulee kuulemma Helsinkiin ja muutamaan muuhunkin paikkaan. Oulussa se on mennyt täysille saleille koko kuukauden, loppuunmyytynä.”
Tulee jatkuvasti keskustelussa esiin nää retrospektiivit ja tapahtumat mitä on ulkomailla, olet kansainvälisesti kysytyimpiä suomalaisia ohjaajia. Tämä on kiinnostavaa, kun en usko että kauheasti markkinoit näitä.
”Mä olen kaikkein yllättynein siitä. Olen niellyt sen saman ajattelutavan, joka on luonnollinen, että se jota mä teen on liian paikallista, en ole osannut ajatellakaan että niitä esitettäis ulkomailla. Jotkut lähimmät ystävät ulkomailla ei ole edes tienneet, että mä olen tehnyt niitä. Olen kuitenkin 40 vuotta tehnyt niitä.”
”Toinen juttuhan oli se miksi oli yllätys mitä tapahtui, että televisio, Yleisradio varsinkaan ei ole yhtäkään mun juttua tekstittänyt englanniksi eikä tarjonnut mihinkään televisiokatseluun. Yksikään ei ole ollut tarpeeksi hyvä. Yhtäkkiä Rotterdam esitti 15 ja Buenos Aires esitti 15, täydet salit. Ne ymmärtää niitä, Suomi-kuvaa ja pystyy vivahteikkaampiin keskusteluihin kuin mitä täällä on koskaan käyty. Se on aika jännää.”
”Yhtälö, josta olen jo 1960-luvulla kirjoittanut kun kirjoitin pamfletin elokuvasta. Lokaalinen on yleismaailmallinen. Vastustin sellaisia elokuvia joista pyyhitään pois Helsinki ja pyyhitään pois tämä meidän elämä, pyritään yleiseen ilmaisuun. Sehän on perisynti nykyisin, tehdään jotain mikä on paikatonta. Itse asiassa en ole vain osannut sijoittaa itseäni siihen kuvioon ja luullut tekeväni liian lokaalista. Tuleeko Oulu-elokuva olemaan ulkomailla ymmärrettävä, sitä en vielä tiedä.”
Lukuisien elokuvien näkemisen lisäksi olet tavannut paljon tekijöitä, myös ulkomailta. Nouseeko sieltä sellaisia, jotka ovat ylitse muiden?
”Ensimmäisten 10 vuoden aikana, kun vielä eli nää ihan suuret jättiläiset. Onhan ne kaikki ihan henkeäsalpaavia. Olen istunut Dreyerin kanssa. Sitten Hitchcock ja Rossellini. Kyllä ne on valtavia hahmoja olleet. Kaikki, ehkä siinä on ollut hyötyä siitä, että on itse jonkunsorttinen tekijä.”
”Luottamussuhde on syntynyt sen vuoksi, että ei kysy akateemisia kysymyksiä tai toimittajan kysymyksiä, vaan on sellainen complicity. Veriveljeys ammattiin. Semmoista pyöritystä, että ollaan sen tekemisen ydinasioiden kanssa tekemisissä. Ne voi paremmin aavistella asiat, jotka ei oo tulleet tavallaan ulkopuolella. Sodankylässä Michael Powellista tuli suorastaan ystävä. Haasteellinen henkilö, kun hänet ilmoitettiin medialle, kukaan ei tuntenut häntä, mutta oli niin karismaattinen, että puolessa tunnissa koko Suomi tunsi hänet. Hän kuoli muutaman vuoden jälkeen, tapasimme vielä muutaman kerran. Mutta kun katson hänen elokuviaan, tuntuu että keskustelen hänen kanssaan. Keskustelu ei lopu siihen, että fyysisesti hän on poissa.”
digitaalihullu 