Pääosassa Klaus Kinski

Jack etu

Aiheena tai lähtöpisteenä on tällä kertaa Atlantic Filmin julkaisu Jess Francon elokuvasta Jack the Ripper (Sveitsi-Saksa 1976), pääosassa edesmennyt eksentrikko Klaus Kinski (1926-1991).

Mistä puhumme kun puhumme Kinskistä? Puhumme myrkyllisestä, luonnevikaisesta ja viettejään sokeasti toteuttavasta tuhoeläimestä, jota on oudon vaikea olla katsomatta ja joka ei lajinsa ainoana ehkä kuulu lopetettavaksi vaan vaikkapa eläintarhan häkkiin.

Puhumme myös ilmaisuvoimaisesta tähdestä, jonka levoton sisäinen lataus ja kuvauksellinen erilaisuus olisivat lyöneet läpi teatteri- ja elokuvahistorian missä tahansa vaiheessa. Saksassa Kinskin näyttelijätyötä on pidetty takaumana sotien välisen kauden ekspressionistityylin väkeviin eleisiin ja ilmeisiin.

Puhumme oikukkaasta ja holtittomasta kusipäästä, pirullisen hankalasta työtoverista, joka kaikesta huolimatta oli todellinen ammattilainen: parinsadan elokuvan filmografia, komea ura näyttämöillä sekä lukuisat klassikkotekstien lausuntatilaisuudet  ja -levyt todistavat, että työtä on tehty valtavat määrät ja monesti tosissaan.

Marilyn Monroen motto ”If you can’t handle me at my worst, you don’t deserve me at my best” tuntuisi jollain lailla soveltuvan Kinskiin,  mutta voi kysyä, kuka meistä oikeastaan kestäisi Kinskiä pahimmillaan (ja ansaitsisi parhaimmillaan).

Kinskin ylimielisen skitsoileva ja suuruusharhainen julkinen imago on muuttunut kuoleman jälkeen entistä ristiriitaisemmaksi. Menneisyyden komeroista on kaivettu esiin kovia huumeita, virallisia hullun papereita ja tähden tyttären Pola Kinskin esittämiä insestisyytöksiä.

Paljastusten joukkoon mahtunee perätöntä mustamaalausta, mutta lahjoista ja bravuureista huolimatta Kinski on ihailun kohteena äärimmäisen vaikea tapaus.

Toisaalta juuri tämä saattaa nostaa Kinskin pisteitä niiden silmissä, joille normaalit idolit ovat liian särmättömiä ja teollisia. Kulttimaine, glamour ja kapinallinen hehku eivät ole koskaan perustuneet moraaliin ja järkeen.

Suomessa Kinskin megaluokan sopeutumattomuus on vedonnut Alf Rehniin, Åbo Akademin organisaation ja johtamisen professoriin. Asenteeltaan semi-ärhäkässä luovuusoppaassaan Vaaralliset ideat (Talentum 2010) Rehn julistaa Kinskin lempinäyttelijäkseen. Professori korostaa aidon luovuuden provosoivia ja huonosti käyttäytyviä puolia, joista temperamenttinen Kinski on hyvä esimerkki:

Hänen kanssaan oli myös tavattoman hankala olla tekemisissä, eikä hänellä ollut mitään vaikeuksia haukkua pataluhaksi ihmisiä, jotka hän vähemmän luoviksi ja siksi vähempiarvoisiksi, tai vaikka uhata esimiehensä henkeä, jos siltä sattui tuntumaan.

Kirja ei kerro, mitä lempinäyttelijän elokuvia Rehn on katsonut. Oletan professorin anekdoottien perustuvan tähden ja häntä viidessä elokuvassa ohjanneen Werner Herzogin välisiin yhteenottoihin, joista kumpikin osapuoli rakensi omaa mytologiaansa. Kinskin sapekas versio löytyy maanisiin vuodatuksiin äityvästä omaelämäkerrasta Tarvitsen rakkautta (Kirjayhtymä 1991, suom. Markku Mannila) ja Herzog puhuu suunsa puhtaaksi dokumentissa Klaus Kinski, rakas viholliseni (Mein liebster Feind, 1999); molemmat ovat persoonallisuudessaan antoisia selontekoja, mutta myös objektiivisuuden yläpuolella viihtyvien satusetien hengentuotteita.

(Kinskin kirja nähdään muuten eurooppalaisten hullutuksia ihmettelevän jenkki-hipster Ethan Hawken matkalukemisena Richard Linklaterin elokuvassa Rakkautta ennen aamunkoittoa.)

MONET ELOKUVANHARRASTAJAT suhtautuvat Werner Herzogin ohjauksiin Kinski-kaanonina eivätkä yleensä välitä tietää mitään näyttelijän muista töistä. Kuten aina, filmografia on kokonaisuudessaan salonkikelpoista otantaa epätasaisempi ja samalla rikkaampi kenttä.

Herzogin asema johtavana Kinski-ohjaajana perustuu yhteistöiden sisällön ohella siihen, että niin harvat muut rohkenivat antaa hänelle isoja rooleja. Syitä ei ole vaikea kuvitella. Kinski oli myyvä nimi, mutta kovien palkkiovaatimustensa ja ailahtelevuutensa takia hänet palkattiin kuvauksiin mieluummin muutamaksi päiväksi kuin koko tuotannon ajaksi. Pääosamiehenä tähti olisi huonolle päälle sattuessaan voinut tuhota kokonaisia elokuvia.

Pikkubudjetin kauhuerotiikkaan erikoistuneen Jess Francon Jack the Ripper on poikkeus säännöistä elokuvana, jossa Klaus Kinskiin luotettiin ja hän näytteli luottamuksen arvoisesti. Lontooseen sijoittuva pukutrilleri on kuvattu Zürichissä sveitsiläisen eksploitaatiokuningas Erwin C. Dietrichin tuotantona.

Tarvitsen rakkautta -kirjan mukaan Kinskille oli Jack the Ripperin aikoihin tarjottu roolia myös 1970-luvulla ihaillun unkarilaismodernistin Miklos Jancson elokuvasta. Sveitsiläinen pulp-kauhu ajoi taiteen ohi tähden raskaana olleen vaimon takia; jos synnytys olisi tapahtunut kuvausten aikana, hän olisi vienyt puolisonsa mieluummin sveitsiläiselle kuin unkarilaiselle klinikalle.

Jack taka

ATLANTIC FILMIN dvd:n oheisdokumenttien haastatteluissa asiallisen teollisuuspampun tyyliin esiintyvä Erwin C. Dietrich on sveitsiläisen elokuvan pahamaineinen pitkän linjan voimahahmo, yltiökaupallisten seksifarssien ja natsisensaatioiden tehtailija.

Dietrichin Elit-Filmin produktioita levitettiin myös Suomessa. Ne ovat antaneet aihetta seuraavaan linjanvetoon Olli Tuomolan Studio 8 -vuosikirjaan (Suomen elokuvasäätiö, 1978) tekemässä artikkelissa Sveitsi – uusi elokuvamaa:

Suomessa toistaiseksi esitetyt sveitsiläiset elokuvat mahtuvat edelleenkin kahden käden sormiin, ellei oteta lukuun elokuvan aluskasvillisuutta – pornofilmejä ynnä muuta epämääräistä, jota toteuttamaan on tarvittu sveitsiläistä pääomaa.”

Tammikuun 25. päivä vuonna 1980 voidaan merkitä epämääräisen aluskasvillisuuden ystävien aikakirjoihin tärkeänä päivämääränä. Kamras Film Agencyn levittämä Jack the Ripper sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Punavuoren Rigoletto-teatterissa nimellä Sohon teurastaja.

Kamraksen nimi tuo mieleen länsisaksalaiset Edgar Wallace -filmatisoinnit, joiden nimissä ja maisemissa toistuu ”Soho”. Soho ei saksalaisissa krimi-visioissa näytä Lontoon ydinkeskustalta vaan sumuiselta satamaseudulta ja muistuttaa myös Jess Francon teoksen klaustrofobista kaupunkimaisemaa.

DIGITAALIHULLUN PAKOLLINEN kasaritakauma ei ole ensi-illan ajoilta vaan hieman myöhemmästä videolevitysvaiheesta. Ensimmäinen selkeä havaintoni Sohon teurastajasta on peräisin Puotinharjun City-Marketin videovuokraamosta. Päätyhyllyn oikeaan laitaan oli keskitetty marketin epämääräisimmät ja jännittävimmät elokuvat, joista monet olivat Kamras-konsernin videofirmojen karkealla tyylillä paketoituja, arvoituksellisia julkaisuja. Sohon teurastaja oli löytänyt paikkansa indonesialaisen ja filippiiniläisen toimintasurrealismin kärkitöiden keskellä.

Elokuva jäi tuolloin vuokraamatta, mutta asiaan palattiin vuosia myöhemmin jakomäkeläisessä elintarvikekioskissa, josta hommasin sen kotikatseluun Fangoria-lehdessä ilmestyneen Tim Lucasin Jess Franco -artikkelin innostamana.

Sohon teurastajan kolmas mieleen jäänyt Suomi-koti oli Hirvaskankaan Shell Äänekoskella: tällä kesämökkimatkojen taukopaikalla piti aina päästä ihailemaan pyörivää VHS-hyllyä, jossa Francon elokuvan seurana oli Klaus Kinskin harvinaisempi 1970-luvun trilleri Painajaisesta tulee tosi ja runsaasti muuta lainsuojatonta ydinnektaria.

Ainakin yhtenä kesänä Shelliä vastapäätä sijainneesta Hirvaskankaan Essosta sai ostaa Omaxi-myyntikasettina Jess Francon ja Erwin C. Dietrichin nunsploitaatioklassikon Tuhansien himojen luostari. Tähän ei ABC pysty, mutta se on toinen juttu.

JESS FRANCON tuotannon eräs peruskuvio on populaarikulttuurin mytologisten hahmojen kierrätys omissa, persoonallisissa halpaversioissa. Tulokset eivät ole klassisella tavalla tyypillisiä, vaan yleensä melko absurdeja ja toisinaan jopa oudon uskollisia. Vaativana ja kirjanoppineena tunnettu näyttelijä Christopher Lee on pitänyt Francon Verenhimoista Draculaa lempitulkintanaan aiheesta, koska Francon ohjauksessa tähdelle avautui poikkeuksellinen tilaisuus lausua Bram Stokerin alkuperäisromaanin tekstiä.

Jack the Ripper poikkeaa perinteisistä Viiltäjä-Jack-kertomuksista siinä, että elokuvassa ei ole mysteeriaspektia: Kinskin esittämän tri Jekyll -henkisen kelpo tohtorin syyllisyys sarjamurhiin tulee selväksi jo kättelyssä. Elokuvan kaupallinen koukku onkin nimenomaan Kinskin näkeminen legendaarisena murhamiehenä. Suoritus on perunkestävä, monipuolinen bravuuri, jossa näyttelijän joviaalit, vimmaiset, yliasialliset ja piinatut elkeet ovat hyvässä käytössä. Hehkuvan hallusinaatiomaisilla lapsuustakaumilla täydennetty vikaan menneen ihmisyyden kuva ei ole lainkaan yksiulotteinen eikä toisaalta liian selittelevä.

Francon uraa vasten katsottuna elokuva on paluu hänen kauhudebyyttinsä The Awful Dr Orloffin (1962) tiheään goottitunnelmaan, vähintään kohtuullisella huolella rakennettuun kuvastoon ja tarinaan, jonka sankarittareksi nousee alamaailmaan soluttautuva poliisin tyttöystävä.

Zürichin käyttäminen Lontoona ei näytä missään vaiheessa täysin mahdottomalta, vaikka lapsikin näkee, että kapeaan kanavaan lavastettu ”Thames” ei voi olla aito asia.

ATLANTIC FILM on antanut elokuvalle paljon sivistyneemmät kuoret kuin Kamras aikoinaan. Asiantunteva takakansiteksti on luultavasti Maria Pirkkalaisen käsialaa. Häijyä murhakuvastoa ja avointa erotiikkaa viljelevä elokuva on ensi kertaa Suomessa tarjolla leikkaamattomana versiona. Walter Baumgartnerin valoja ja varjoja hienosti rakenteleva kuvaus pääsee oikeuksiinsa, vaikka jälki on ehkä liiankin sliipattua; huomasin paikoitellen kaipaavani filmimäistä rosoisuutta.

Sohon teurastajan vanha VHS-kasetti pysyy hyllyssäni muutenkin kuin nostalgiasyistä: ensimmäinen kotimainen julkaisu sisältää saksalaisen ääniraidan, joka on monella tavalla toimivampi kuin (paskaa kung fu -elokuvaa muistuttava) englanninkielinen dubbaus. Keskustelupalstojen perusteella englanninkielisetkin harrastajat ovat asiasta melko yksimielisiä.

Lisämateriaaleista löytyy elokuvan valmistusvaiheita ja digitaalista restaurointia esitteleviä dokumentteja. Tuottaja Dietrich kyseenalaistaa haastattelussaan oletuksia Kinskin mahdottomuudesta ja korostaa, että tähti teki parhaansa, vaikka kuvaukset venyivät monesti ylitöiden puolelle.

Jotkut Jess Franco -fanit pitävät Jack the Ripperiä liian ammattimaisena ja siksi enemmän tuottajan kuin kaoottisen ohjaajan luomuksena. Dietrich kiistää nämä teoriat ja painottaa, että kokonaisuus on vahvasti Francon näkemyksen mukainen.

Ei ole syytä epäillä, että ohjaajan ja tuottajan yhteistyö oli monella lailla hedelmällinen kuvio. Jos katsotte Atlantic Filmin keväällä julkaiseman naisvankilaelokuvan Ilsa the Mad Butcher oheisdokumentin, saatte nähdä vanhan Jess Francon vuodattavan ilonkyyneliä Sveitsin-kautta muistellessaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s