Avainsana-arkisto: TImo Raita

Kalevala: Neuvostoaika ja uusi aika

Kalevala-elokuvien historia on enimmäkseen tekemättä jääneiden elokuvien historiaa. Ehkä Jorma Tommilan, Antti J. Jokisen ja Markku Pölösen kehittelemistä Suomi-eepoksista joskus tulee täyttä totta, mutta tie ulos development hellistä vaikuttaa pitkältä ja kiviseltä.

Digitaalihullu ottaa nyt käsittelyyn kaikki elokuva-Kalevalat, ensimmäisen ja viimeisen. Molemmat ovat ilmestyneet dvd:lle hiljattain: Aleksandr Ptushkon Sampo (Suomi-Neuvostoliitto 1959) Finnkinon jakelemana Kansallisen audiovisuaalisen arkiston julkaisuna ja Jari Halosen Kalevala – uusi aika (Suomi 2013) teatterilevittäjänsä VL-Median kautta. Ylen tuottaman Kalle Holmbergin ja Paavo Haavikon draamasarjan Rauta-aika (1982) ilmaisu on monin tavoin ”elokuvallista” ja ansaitsee mielestäni paikan Suomen elokuvahistoriassa, mutta rajaan sen tällä kertaa kuvasta tv-ohjelmana vailla teatterilevitystä.

sampo-26663767-frntl

Aleksandr Ptushko (1900-1973) oli stop motion -animaation ja muiden trikkitekniikoiden varhainen mestari, joka ammensi aiheita Neuvostoliittoon kuuluneiden alueiden kansantaruista. Kirkasotsaisten seikkailufantasioiden (Balladi Ihme-Sadkosta, Jättiläisten taistelu) ohjaaja käänsi 1950-luvun lopulla katseensa imperiumin länsilaidalle Karjalaan ja ryhtyi valmistelemaan Kalevala-elokuvaa.

Sampo oli varhaisissa suunnitelmissa neuvostoelokuva, johon Suomesta olisi tilattu vain epookkipukuja. Vähitellen Mosfilmin käynnistämän projektin Suomi-osuus laajeni; mukaan tuli Suomi-Filmin tuotantomarkkoja sekä suomalaisia kuvauspaikkoja, näyttelijöitä (Urho Somersalmi), kuvausryhmää ja kansanperinteen tuntijoita (Kustaa Vilkuna).

Ptushkon elokuvan postikorttimaisen sliipattu pinta peittää syviä ristiriitoja. Apulaisohjaaja Holger Harrivirran Lykättävät lyhdyt, kannettavat kamerat -kirjassa (Suomen elokuvasäätiö 1982) julkaistun kuvauspäiväkirjan mukaan kahden vuoden yhteistyö venäläisten kanssa oli pitkä ja turhauttava putki täynnä näkemyseroja, arvovaltakiistoja ja käytännön hankaluuksia.

Harrivirta ja Ptushko pitivät toisistaan, mutta yhteistä elokuvallista säveltä ei missään vaiheessa löytynyt. Pelissä tuntuu olleen ajatus ”autenttisesta” kalevalaisuudesta, joka suomalaisten tekijöiden mielestä oli vaarassa vääristyä venäläisten satusetien kynsissä. Sama uhkakuva toistui elokuvaa koskeneessa julkisessa kirjoittelussa, ennakkojutuista ensi-iltakritiikkeihin. Lieventävänä siirtona Suomi-Filmi aikoi antaa elokuvalle nimen Satu Sammosta – ikään kuin Sampo ei pohjimmiltaan olisi satua, vaikka se tällä kertaa on satuelokuvan aiheena.

AIDON KALEVALAISUUDEN idea on hallinnut myös keskustelua Jari Halosen Kalevalasta ainakin ohjaajan omissa puheenvuoroissa. Haloselle edes Elias Lönnrotin Kalevala ei ole riittävän autenttinen ollakseen Suomen kansalliseepos.

Kalevalan tarina ei tietenkään ole odottanut Karjalassa, että Lönnrot tulee ja kirjaa sen ylös sellaisenaan. Vaikka runonlaulajien perinnettä on kuunneltu, juonikokonaisuus on tutkijan järjestämä ja editoima rakennelma. Mutta piileekö virallisen version varjossa joku filtteröimätön, oikea, takuulla suomalainen Kalevala?

Jos tajuan mitään Halosen ylevistä ajatuksista, hän uskoo, että jotain tällaista on (ollut) olemassa. Ilmeisesti Kalevala nousisi ihmiskunnan pyhien tekstien kärkikaartiin, sinne mistä elämän tarkoitus oikeasti löytyy, jos sen saisi jotenkin pelastettua suomenruotsalaisen Lönnrotin epäpyhästä otteesta.

Kalevala tuntuu toisaalta olevan ohjaajalle symboli suomalaisten alkujuurista, joiden ei tarvitse olla menneisyyttä, vaan kukin meistä voi elvyttää yhteyttä henkis-fyysisillä harjoitteilla ja kunnon elämäntavoilla.

HALOSEN MAALITAULU Elias Lönnrot avaa Aleksandr Ptushkon Sammon sellaisena kuin helsinkiläiset hänet tuntevat: patsaana Lönnrotinkadulla Ressun lukion edessä. Lönnrotin ja hänen vieressään istuvan väinämöismäisen kanteleensoittajan veistokset muuttuvat prologissa liikehtiviksi kumiukoiksi ja teleporttaavat itsensä pääkaupungista Kolin huipulle Pohjois-Karjalaan. Sukuvirttä suoltamahan!

Kesyt nallekarhut ja kauriit temmeltävät luonto-otoksissa, jotka jonkun Tim Burtonin tai Wes Andersonin elokuvassa olisivat hyväntahtoista hipster-ironiaa; Ptushkon naiivius on kuitenkin aitoa kansanomaisuutta tai sellaiseen vetoamista.

Sampo on jo alkukohtauksissaan pikakurssi siitä, mitä Ptushko osasi ja mitä ei. Henkilöohjauksen tulokset ovat viattomalla tavalla äärimmäisen tönkköä katsottavaa (jos ei oteta lukuun, että sankarittariksi valikoitui eloisan karismaattisia kykyjä). Ohjaajan varsinaiset taidot ilmenivät jykevän muinaiskuvaston rakentelussa ja kyvyssä visualisoida mielikuvituksellista tai viitteellistä runo- ja satutekstiä konkreettisiksi näkymiksi.

Sammon taonta, isoja käärmeitä kihisevän kyisen pellon kyntäminen, petolintumaisen Louhen uhkaavat elkeet ja taikatemput, Sammon psykedeeliset voimakentät ja maaginen talvi ovat elokuvan kohokohtia. Näissä jaksoissa hehkuvien värien, valojen ja erikoistehosteiden komeat sommitelmat eivät ole pelkkää koristelua vaan synnyttävät kokonaisvaltaisen tehokasta alkemiaa. Valitettavasti se ei juuri jaksa energisoida ympäröivää juonenkuljetusta.

KAVI:N DVD-JULKAISU tekee oikeutta hienolle Sovcolor-kuvaukselle, joka vanhassa Nordic Videon Satu Sammosta -vuokravideossa näytti kellertävän haalistuneelta. (Suomi-Filmin katalogin mukaan elokuva on ilmestynyt myös SF:n VHS-myyntikasettina, mutta tällaista ei ole toistakseksi vastaani tullut.)

Aarreaittamaisen runsaasti varustetussa digijulkaisussa on itse elokuvan lisäksi lupsakka ja informatiivinen Suomi-Filmi 40 vuotta -dokumentti, Finlandia-katsauksista löytynyttä antoisaa making of -materiaalia, Kalevalan kuvitetun juhlapainoksen tekoa esittelevä dokumentti ja kohokohdat pikamuodossa tarjoileva trailer.

Kansien sisältä löytyy myös itsenäinen printtituote, persoonallisilla grafiikka-, showpaini- ja rockprojekteillaan itsensä joviaaliksi kulttihahmoksi ahkeroineen Petteri Tikkasen sarjakuvajulkaisu, joka ilmestyi syksyllä 2013 Sammon Night Visions -festivaaliesityksen yhteydessä.

Sarjakuvassa Tikkanen haastattelee kaiken Sampoon liittyvän keräilijää, kuopiolaista Timo Raitaa, jonka aineiston helmiä Japani-julisteita Saksa-stilleihin on lehden kuvituksena. 1950-luvun yhdysvaltalainen PR-materiaali osoittaa, että kylmän sodan USA:ssa elokuva haluttiin esittää harhauttavasti suomalaisempana kuin se oikeasti oli. Venäläiset nimet on poistettu jenkkikrediiteistä, joiden mukaan elokuvan ohjaaja on ”Greg Sebelious”, vähän kuin se säveltäjä.

Raidan ja Tikkasen esiintyminen omalla nimellään ja naamallaan voisi olla vaivaannuttavaa itsekorostusta mutta ei ole. Henkilökohtainen kulma on luonteva tapa jakaa taustatiedon lisäksi ns. oikeaa asennetta; suhteellisuudentajuista intohimoa, jossa elokuvan jyrkkä epätasaisuus ja koomiset nyanssit tiedostetaan, mutta ne eivät estä uteliasta diggailua. Haastattelun lunastusvoima ylittää vaikkapa Teuvo Tulio -julkaisusarjan tähtikommentaattorien puhuvat päät, joilla on omat pointtinsa mutta ei ihan tarpeeksi tekemistä Tulion kanssa.

Omistautuneet, kohteestaan tavallista enemmän irti saavat fanit ovat usein ne ihmiset, jotka oikeasti tekevät jostain elokuvasta ”kulttielokuvan”. Tikkasen sarjakuvaa voi lukea melko yleispätevänä kuvauksena tästä prosessista, vaikka lähtökohtaisesti kyse on yhden miehen Sampo-harrastuksen detaljeista.

Kalevala,_uusi_aika_-elokuvajuliste

KALEVALA – UUSI AIKA. Ruotsalaisvetoista valtapeliä edelleen yhteiskunnassamme näkevä Jari Halonen viljelee saagassaan juoniaineksia, joista Lönnrot olisi ehkä halunnut vaieta poliittisista syistä, jos runonlaulajat olisivat niitä hänelle esittäneet.

Louhen johtamat kalevalaisen kansan viholliset ovat elokuvassa ruotsia puhuvia viikinkejä. Kahdessa aikatasossa kulkeva elokuva seuraa myös nykyajan Kalevalan sankarien kamppailua ruotsalaisvetoista Brödaskapet-veljeskuntaa vastaan. Uusilla virtuaalilaitteilla toteutettava tajuntateollinen invaasio lähestyy ja munanmuotoisena pyhänä objektina hahmotettu Sampokin on panoksena yritys- ja perhedraamassa.

Viihdeteolliseen salaliittoon sotkeutuneen toimitusjohtaja Sampo Väinölän (Tommi Eronen) kotitalon kellarissa live-nettipornoa väsäävä monikulttuurisen oloinen nuorisojengi kuuluu Halosen kauhukuviin siitä, mihin Suomi on menossa, jos jotain ryhdistäytymistä ei tapahdu. Etenkin vahvoille isä- ja äitihahmoille tuntuu olevan tarvetta.

TEKIJÄNSÄ NÄKÖISENÄ ja itsepäisenä vastavirran kiiskenä Kalevala kestää aikaa paremmin kuin 2010-luvun sujuvat ja sujuvasti unohtuvat teolliset elokuvatuotteet. Halu sanoa asiat halki on voimavara, mutta vähitellen elokuvan ilmaisulta alkaa kaivata muutakin kuin julistamista: syventymään houkuttelevia salaisuuksia ja vihjeitä, asioiden kirkastumista niiden alleviivaamisen sijaan…

Sampo ja Kalevala ovat kaksi toisistaan tietämätöntä elokuvaa, jotka muodostavat oudon symmetrian. Kuin neuvostonäky tarjoaa huikeaa silmänruokaa vailla inhimillistä elävyyttä, pelkistetyn Suomi-tulkinnan jännite ei perustu muuhun kuin tosissaan väännettyyn tunneilmaisuun ja lujaan vakaumukseen.

Kalevala erottuu perustarjonnasta uskomalla itseensä, mutta tuntuu yrittävän liikaa; jos elokuva unohtaisi hetkeksi valtavat missionsa, olisi enemmän tilaa ihmeiden tapahtumiselle. Vaikka ehkä jokaisen Kalevala-aiheisen elokuvan olemassaolo on itsessään pieni ihme.