Avainsana-arkisto: Piedone

Digitaalihullun Anttila

 

Anttila

Anttilan tavaratalot eivät ole olleet Digitaalihullun kirjoissa elokuvaparatiiseja vaan lähinnä esimerkkejä kaupoista, joista on yleensä turha etsiä päräyttävimpiä pienen painoksen Suomi-julkaisuja. Kotimainen dvd-tuotteiden suosikkimyymäläni on Vaasankadun Pieni Leffakauppa, valikoimiltaan kansainvälisellä kärkitasolla painiva kivijalkaputiikki, jonne Helsingissä vierailevat elokuvantekijät ja -tietäjät usein haluavat ostoksille. Mutta ei sinne tällä kertaa.

Vaikka radikaalia muutosta ei kannata odottaa, on Anttiloissa tänä vuonna voinut nauttia hauskasta ja edullisesta dvd-kesäsesongista. Elämänmyönteiset ilmiöt keskittyvät pääsääntöisesti Top Ten -osastojen ”kolme elokuvaa kympillä” -alennushyllyihin, joiden löydöt ovat viime kuukausina johtaneet useampaankin ostopäätökseen.

Viikon otos ei ole kattava vaan vapaasti valikoitu joukko elokuvia, joita on saanut ketjun tavarataloista kesällä 2014 mainittuun pakettihintaan – asiantila, joka voi näyttää ainakin tulevaisuudessa sen verran yllättävältä, että merkittäköön muistiin.

1. BIGGER THAN LIFE

rottien kosto

Rottien kosto (The Food of the Gods, 1976) ilmestyi Future Filmiltä osana hyökkäävistä eläimistä kertovien 1970-luvun kauhuelokuvien satsia, Lintujen ja Tappajahain sekalaista perikuntaa. Etukansi väittää elokuvaa Jeff Liebermanin ohjaukseksi; oikeasti Lieberman teki kastematojen aggressioita kuvaavan Matelijat ja mies Rottien koston takana on vanhempi efekti-ilmaisun spesialisti Bert I. Gordon. 1970-luvulla nosteessa ollut scifipioneeri H.G. Wells on kreditoitu näkyvästi alkuperäisaiheen isänä.

”Food of the Gods”, jumalten ruoka, on syrjäisen saaren maaperän sisältä pulppuavaa valkoista mömmöä, jota syötyään eri eläinlajien poikaset ovat kasvaneet jättihirviöiksi. Vanha maanviljelijäpariskunta on sekoittanut ainetta rehuun ja onnistunut kaikessa hiljaisuudessa tuottamaan megakokoisia mutanttikanoja.

Helluntailaisena pop-saarnaajana julkisuuteen noussut Marjoe Gortner (Starcrash) esittää tarinan sankaria, jenkkifutiksen ammattilaista, joka saapuu ystävineen viikonlopuksi mantereelta luonnon helmaan. Kohta rantauduttuaan tulijat törmäävät massiivisiin ampiaisiin, sitten matoihin ja rottiin. Gortner löytää sisäisen MacGyverinsä ja alkaa taistella olentoja vastaan omatekoisten sähköansojen ja räjähteiden voimalla. Selviytymistä hankaloittaa ekoaiheisten kauhujuttujen tyypillinen jarruttajahahmo, muista elävistä olennoista piittaamaton bisnesmies, jota kiinnostaa vain kasvuaineen tuotteistaminen.

Rottien kosto on rujoksi äityvä hirviöelokuva, jolle Suomi-sensuurin läpäisy teki aikoinaan tiukkaa. Superrottien hyökkäykset sisältävät paikoin aggressiivista kauhutunnelmaa ja 1970-lukulaista intoa näyttää veriset raatelut armottoman avoimesti. Erikoistehosteet vaihtelevat tasokkaista herttaisen amatöörimäisiin (mukana on paljon optista kikkailua, jolla pikkujyrsijät yritetään saada näyttämään valtavilta), dialogijaksot ovat kauttaaltaan tönkköjä ja loppukäänne on herkullisen pahaenteinen.

Suositellaan, muttei välttämättä kuin spesialisteille.

2. NAPOLISSA SATTUU JA TAPAHTUU

lättä

Raskaan sarjan toimintakomediamies Bud ”Carlo Pedersoli”Spencer ei ollut ikinä yksinään saman luokan yleisömagneetti kuin Terence ”Mario Girotti” Hillin kumppanina. Budin soolouran suosituin hahmo lienee neliosaisen 1970-luvun Lättäjalka-elokuvasarjan komisario Rizzo, jonka seikkailut keskittyvät tähden kotiseudulle Napoliin ja huokuvat paikalliseen populaarikulttuuriin kuuluvaa lämpöä laitapuolen kulkijoita ja köyhiä kadunmiehiä kohtaan. Kaikkia sarjan elokuvia (Lättäjalka – kaupungin kovin kyttä, Tyrmääjäpoliisi, Lättäjalka kaukoidässä, Turpa kiinni krokotiili ) on näkynyt Anttiloissa Future Filmin julkaisuina.

Vaikka emme häntä kovin korkealle arvostaisi, Spencerillä on omanlaisensa äijäläsnäolon lahja ja enemmän urheilijapohjaista fyysistä esiintymistaitoa kuin useimmilla action-koomikoilla. Karskissa mainonnassa korostunut nyrkinheilutus ei ole koko totuus herran viihteestä. Bud-elokuvien pohjavire on tietty kesyys, ”asioiden järjestyminen” lamaannuttavan yllätyksettömästi ja hampaattomasti.

Nuhruisista rikosmiljöistään huolimatta Lättäjalkasaaga ei ole mikään poikkeus. Toistuvana juonikuviona Spencer saa kaverikseen neuvokkaan pikkupojan, mikä kertoo jotain elokuvien kohdeyleisöstä.

Vanhan liiton elokuvanharrastajien tieto siitä, että Lättäjalka Kaukoidässä (Piedone a Hong Kong, 1975) on sarjan paras osa, näyttää pitävän paikkansa ainakin pikasilmäilyn perusteella. Thaimaassa, Singaporessa, Japanissa ja Hongkongissa tapahtuva mainettaan puhdistavan komisarion huumesota tarjoaa eksoottisia näkymiä, eri kulttuurien taistelulajiosaamista, tavallista voimakkaampaa vaaraa (lue: sivuhenkilöitä saattaa kuolla) ja veden alla filmattujen toimintakohtausten tapaisia vaativia panostuksia. Kun Kaukoidän kierros on suoritettu, elokuva palaa Napoliin ja alkaa maistua rutiineihinsa jämähtäneeltä tv-sarjalta.

Naples_Connection_dvd-6170161_malli

Napolin alamaailman häijympi puoli revitään esiin Lucio Fulcin rikosdraamassa The Naples Connection (Luca il contrabbandiere, 1980), antisankarina komistus Fabio Testi. Tupakka- ja viinatrokarien sekä kovempia aineita välittävien gangsterien kahinat johtavat groteskiin väkivaltaan elokuvassa, jonka vetovoimaa vähentää tietynlainen sympatiavaje. Tunnelma on aina joko nihkeä tai yltiöbrutaali.

Fulci on kapea-alaista kulttimainetta nauttiva ohjaaja, jonka fanit eivät yleensä välitä katsoa kuin kourallisen hänen kymmenistä elokuvistaan; into katkeaa jos kuvassa ei ole yksityiskohtaisen verisiä kauhutehosteita ja sakeaa mystiikkaa. Yleensä ei ole.

Kanonisten zombipläjäysten välissä filmatulla The Naples Connectionilla voisi ehkä olla asiaa Fulci-kultin piiriin, koska siinä viljellään yliampuvia gore-efektejä ohjaajan kauhuelokuvien malliin. Fantasian sijasta tavoitteena on katu-uskottavuus, joka jää lievästi puolivillaiseksi ja moraalisesti mitäänsanomattomaksi. Fulci heiluu toiminnallisessa pikkuroolissa nousukkaita konepistoolilla lahtaavana seniorimafiosona.

Dvd:n ekstramateriaaleista löytyy englanniksi tekstitetty Tempus fugit -dokumentti, jossa työtoverit muistelevat edesmennyttä maestroa.

3. REBOOT HILL

Italowesternien dvd-julkaisutilanne Pohjoismaissa näytti joskus lupaavalta mutta kehitys on hyytynyt kuluvan vuosikymmenen puolella. Paremman ajan kaikuina Anttilan hyllyyn ovat ajautuneet tanskalaisen Another World Entertainmentin kokoaman Western Seriesin osat yksi ja kaksi eli Enzo G. Castellarin Keoma (1976) ja Sergio Martinon Mannaja (1977), joiden sf-julkaisijaksi on merkitty Firebox Oy.

Molemmat elokuvat ovat lajityypin kukoistuksen jälkeisiä finaalivaiheen virityksiä, jotka tuntuvat halunneen tarjota hiipuvalle genrelle joko kunnioittavaa kuolinmessua tai uutta potkua; kyse on myös farssivaihetta seuranneesta jykevämmän sankariasenteen paluusta. Keoman ja Mannajan machoilussa on jotain itsetietoista ja totista; mustan huumorin terävöittämässä 1960-lukulaisessa voittoisuudessa oli enemmän draivia ja rentoutta, mutta siihen oli kai myöhäistä palata.

Keoma

Tapahtumapaikka: taas yksi jossain Yhdysvaltain eteläosassa sijaitseva maailmanlopun pikkukaupunki, jota konnamaiset tyypit hallitsevat puolisotilaallisella otteella. Puoliverinen Keoma Shannon (Franco Nero) palaa sisällissodasta kotiseudulle selvittämään välejään velipuoltensa kanssa. Sankarilla ei ole selvää missiota mutta sellaiseksi nousee ruttoepidemian tuntumassa olleen raskaana olevan naisen ja ”uuden elämän” suojelu. Kuolemaa symboloiva kohtalokas mummo haahuilee jatkuvasti kuva-alan reunamilla.

Guido ja Maurizio de Angelis ovat tehneet Leonard Cohenin ja Bob Dylanin innoittaman musiikin, jonka laulajat kommentoivat jatkuvasti ja hieman raskassoutuisesti juonenkäänteitä ja päähenkilöiden ajatuksia. Maailmantuskariimit jäävät odotetusti kauas esikuvien lyriikasta, mutta akustinen kitara on kaunista.

Hienon kuvanrakentamisen ja rytmin ohella Keoman valtteihin kuuluu kaksi luonteikasta sivuosanesittäjää, joiden läsnäolo on selvästi inspiroinut Castellarin ilmaisua. John Fordin klassikoista tuttu musta atleetti Woody Strode nähdään talismaanityyppisessä roolissa entisenä orjana, jonka Keoma saa lopettamaan tissuttelun ja löytämään kateissa olleen positiivisen machovireen. Aina hyvä mutta ei kovin ikoninen italowestern-vakiokasvo William Berger (Sabata, Sartana, Kasvokkain) tekee elämänmakuisuutta ja ”legendaarisuutta” lempeästi yhdistävän roolin Keoman isänä.

Luovasta kunnianhimostaan huolimatta Keoma on kiireesti kasattu elokuva, josta puuttuu hyvään kuntoon viimeistelty käsikirjoitus. Elokuva on täynnä ratkaisemattomiksi jääviä ongelmia (esimerkiksi ruttotautiset jäävät taustaporukaksi, jonka pelastaminen ei tunnu oikeasti kiinnostavan sankareita) ja vasemmalla kädellä hutaistuja idioottipahiksia rasittavasti dubattuine aksentteineen. Vertailukohtina mieleen tulevat jostain syystä John Woon karismaattiset mutta onnahtelevat välityöt á la A Better Tomorrow 2: järjen ja juonilogiikan sijasta heittäydytään äijävaiston ja hartaan cinefilian varaan, tuloksena välillä onttoa koristeellisuutta, parhaimmillaan napakymppiin osuvaa uskaltamisen kauneutta.

Dvd saa lisäpisteitä hyvästä Castellarin haastatteludokumentista ja komeasta kannesta, miinusta täysin holtittomista kansiteksteistä, jotka ovat hämmentävää ruotsin, englannin ja suomen sekasotkua – kieli voi vaihtua samassa virkkeessä useammankin kerran.

mannaja

Mannaja (”Kirves”) on Keoman tyyliä muistuttava suoraviivaisempi pullistelu. Heittokirveen avulla ammattiaan harjoittavana palkkionmetsästäjänä nähdään 1970-luvun poliisielokuvien väsymätön tiukkaaja Maurizio Merli, joka on kasvattanut tavaramerkkiviiksiensä ympärille westernparran. Kuraisen kaivoskaupungin valtataistelua seuraava tarina muuttuu loppuvaiheissa uusintaversioksi tuottaja Luciano Martinon 1960-luvun projektista 10 000 Dollars for Django. 

Elokuvan kovin jätkä ei ole Mr. Mannaja a.k.a. Blade vaan Burt Craven -niminen resuinen kelmi (Donal O’Brien), jota ei juuri hetkauta se, että Blade katkaisee kirveellä hänen kätensä itsepuolustuksen nimissä. Railakas amputaatio viittaa siihen, että vaikutteita on hankittu Shaw Brothersin ja Jimmy Wang Yun Hongkong-taistelulajielokuvista täynnä yksikätisiä urhoja. Kung fu -buumi oli viimeinen naula italowesternin arkkuun: 1970-luvun aikana lukuisat korttelikinot ja grindhouset idässä ja lännessä unohtivat länkkärit ja keskittyivät veivaamaan aasialaista historiallista actionia, joka oli vielä halvempaa ja kovempaa.

Alkuteksteissä lukee elokuvan englanninkielinen nimi Man Called Blade, joka ei ole ikinä täysin tarttunut siihen: vanhan Suomi-kasetin kannessa elokuvan nimi oli Mannaya ja dvd:n kannessa Mannaja. Ensin mainittu VTC Videon julkaisu komeili joskus Helsingin Mannerheimintien Paperikauppa Järvisalossa, joka oli hyvä syy mennä Töölöön, sillä paperitavaran lisäksi kaupasta löytyi hulppean hyvä matalan profiilin lännen- ja kauhuelokuvien valikoima.

Perheyritykseltä vaikuttaneen putiikin vuokraustoimintaa hoitivat kaksi vanhaa rouvashenkilöä ja kävelykepin kanssa liikkunut herra, jolla oli tapana kehua tutuille asiakkaille Mannayaa; jotkut luulivat äijän puhuvan William Friedkinin Manaajasta.

 4. DAVID HESS PUISTON PERÄLLÄ

Muistojen virta vie Töölöstä Pihtiputaalle. Ruggero Deodaton Talo puiston perällä (La casa sperduta nel parco, 1980) eli The House on the Edge of the Park kuului hämärässä kellaritilassa toimineen pihtiputaalaisen elektroniikkaliike Tele-Moton vaikuttavan epänormaaliin elokuvavalikoimaan, ja Digitaalihullun mielessä Deodaton hengentuote on ikuisesti eräänlainen kellarielokuva.

Suomi-VHS oli 1980-luvun Helsingissä harvinainen ja ehkä siksi elokuva välttyi joutumasta julkiseksi syntipukiksi vuosikymmenen videopaniikissa. Dvd:n julkaisijaksi ilmoitetaan Firebox oy.

house_of_the_edge_iso

 

Deodato kuuluu Italian niihin kauhuohjaajiin, joille olisi aktiiviaikanaan voinut kuvitella menestyksekästä Hollywood-uraa. Tekniikan ja juonikuvioiden tiukka hallinta sekä näyttelijäsuoritusten uskottavuus vastaavat yhdysvaltalaisia standardeja, vaikka asenne on not quite Hollywood.

Jenkkiohjaajista Deodaton lähin USA-sukulaissielu lienee Wes Craven, joka oli Deodaton Painajainen huumeleirillä -elokuvan (Inferno in diretta, 1985) alkuperäinen ohjaaja. Aiempi yhtymäkohta ohjaajien urilla on The House on the Edge of the Park, joka jatkaa ihmisyyden pohjamudissa surffausta siitä mihin Cravenin läpimurto Last House on the Left (1972) lopetti. Molempien elokuvien pääosaa esittää David Hess.

Puiston perällä -variaatiossa Hessin roolinimi on Alex eikä Krug mutta hahmo on pohjimmiltaan sama, omasta hauskuudestaan ja alfauros-asemastaan vakuuttunut kiusaajatyyppi, joka alistaa kanssaihmiset nielemään minäkuvaansa voimalla ja pakolla.

Käsikirjoitusta on ollut työstämässä Italian brutalistiohjaajien provokatiivinen luottomies Gianfranco Clerici (Cannibal Holocaust, New York Ripper). Clericin tehokkaan kieroissa skenaarioissa on yleensä siteeksi moraalisia tai poliittisia teemoja vailla sitoutumista; käteen jää häijyä leikittelyä katsojan odotuksilla, joihin elokuvat eivät vastaa millään selkeällä kannanotolla tai sanomalla; olennaista lienee ylipäänsä jonkin reaktion herättäminen.

The House on the Edge of the Park asettaa vastatusten juppijuhliin pilan päiten kutsutut duunarikaverukset ja yläluokkaisen isäntäväen. Sosiopaateiksi paljastuvat vieraat korostavat työväenluokkaisuuttaan siinä määrin, että elokuva esittäytyy jonkinlaisena luokkataisteluteeman patologisena variaationa, mutta tiedostavuus jää nopeasti intensiivisen sikasadismin jalkoihin sekä hyökkääjien toiminnassa että kerronnassa.

Raiskauksia ja muuta piinaamista pitkään ja hartaasti esittävä The House on the Edge of the Park on tinkimättömän vahvaa epämukavuuselokuvaa, jos pikkunäppärää loppukäännettä ei lasketa. Edesmenneen Riz Ortolanin pirullisen hidas ja siirappinen musiikki on tärkeä osa painajaista. Ottakaa tai jättäkää.

5. KASARI-VIGILANTISMIA

vigilante-18785940-frntl

Ohjaaja Bill Lustig löi itsensä läpi 1980-luvun alussa teknisesti taitavana ja elokuvaperinnettä tuntevana hypnoottisten tunnelmien ja häijyn säikyttelyn viljelijänä. Aika ei ollut otollisin mahdollinen, sillä jossain määrin samanhenkisistä tekijöistä oli suoranaista ylitarjontaa John Carpenterin, Brian de Palman, Michael Mannin ja kumppanien kultakaudella. Lustigin Maniac – Nukkemurhaajan (1980) ansioille on herunut julkista tunnustusta vasta vuosikymmeniä ensi-illan jälkeen.

Siinä missä Maniac vie ”toiseuden” ytimeen, syvälle Joe Spinellin esittämän hikisen maanikon arkielämään ja mielenmaisemiin, Vigilante (1983) ei yritä ymmärtää New Yorkin rikollisia vaan asettuu jyrkästi uhrien puolelle.

Robert Forsterin esittämä tehdastyöläinen liittyy työkaverinsa (Fred Williamson) johtamiin kodinturvajoukkoihin menetettyään vaimonsa ja poikansa puertoricolaisten nilkkien hyökkäyksessä. Lakikoneisto on voideltu raivostuttavan voimattomaksi, kuten Väkivallan vihollinen -kaavaan kuuluu.

Vigilante on tyylikkäästi ja taloudellisesti rullaava elokuva, jossa Lustig tuntuu välillä haukanneen liian ison palan. Jännitystä osataan tihentää, mutta toimintakohtaukset jäävät monesti viitteellisiksi tai sekaviksi; tavoitteissa siintänyt sotatilamainen superräiskintä on budjetti- tai muista syistä jäänyt puolitiehen.

Sama pätee voimankäytön eettisiin kysymyksiin, jotka elokuva onnistuu unohtamaan jo ensimmäisen kelan aikana.

violentcop

Japanilaisen Takeshi Kitanon nousu kansanomaisesti pöljäilevästä sketsiviihde- ja urheilumiehestä (alias Beat Takeshi) länsimaisten elokuvafestivaalien ja arthouse-teatterien julman elegantiksi suosikiksi oli 1990-luvun elokuvakulttuurin yllättäviä käänteitä. Takeshin läpimurto-ohjaus Violent Cop (Sono otoko, kyobo ni tsuki, 1989) valmistui jo edellisen vuosikymmenen puolella, eräänä kimmokkeena Takeshin joutuminen puoleksi vuodeksi pihalle televisiosta naisjuttujaan revitelleen juorulehden toimituksen terrorisoimisen tähden.

Takeshi Kitano on osannut ohjata muutakin kuin pelkistettyjä rikoselokuvia, joissa hän esittää surumielistä väkivallan ammattilaista – nuorisokuvaukset Näkymä meren rannalta (Ano natsu, ichiban shizukana umi, 1991) ja Kids Return (1996) sisältävät ohjaajan raikkainta jälkeä, joka on toistuvasti jäänyt rikos- ja toimintaelokuvien varjoon.

Violent Cop ilmestyi Suomessa dvd-jakeluun Boiling Pointin (3-4 jugatsu, 1992) ja Sonatinen (1994) ohella; kahta jälkimmäistä rikoselokuvaa en ole Anttilassa näkynyt. Ensimmäisen kerran Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla (ilman englanninkielistä tekstitystä) vuonna 1992 vaikutuksen tehnyt Violent Cop vaikuttaa edelleen ohjaajan parhaalta elokuvalta.

Omapäisesti tylyttävän, lopulta lainsuojattomaksi heittäytyvän komisario Azuman (Kitano) ja poliisivoimia lahjovien yakuzamiesten yhteenotossa sinänsä tutunomaiset ”näinhän se menee” -korruptiokuvausten asetelmat saavat uuden muodon ja hengen, joka on yhtaikaa vihainen ja kirkkaan seesteinen.

Toisin kuin useimmissa Takeshi Kitanon 2000-luvun elokuvissa, sanottavaa ja sanomisen tarvetta on paljon, mutta materiaalia on karsittu sitäkin kovemmalla kädellä ja saatu aikaan karua mestaruutta. Kriitikko Harri Römpötin Katso-lehdessä elokuvalle antamista viidestä tähdestä ei tarvitse pudottaa pois ensimmäistäkään.

Dvd sisältää kaikkien kolmen Takeshi Kitano Collection -elokuvan trailerit, joista varsinkin Boiling Point on itsessään kollaasimainen taideteos.

6. EPILOGI

Anttilan antimiin pitänee palata koska ”kolme elokuvaa kympillä” -osastosta jäi käsittelemättä paljon, kuten ristiriitojen kärjistyksestä verevää taidetta tekevä Paul Verhoevenin vastarintahistoriikki Black Book (Zwartboek, 2006) ja Walerian Borowczyckin episodikokoelma Moraalittomia tarinoita (Contes immoraux, 1974).

Ehkä on tutustuttava myös seuraavaan hintaluokkaan, ”kolme boksia kahdella kympillä” -laariin, jos sieltä löytyisi muutakin merkittävää kuin animaattori Pichan valittujen teosten boksi, jossa on Viidakon läskipää (Tarzoon, la honte de la jongle, 1975).

läski