Avainsana-arkisto: Bay of Blood

Bava-raportti

Mario Bava (1914-1980) oli italialainen populaarielokuvaohjaaja, jonka teokset eivät ole populaarikulttuuria ainakaan avausviikonloppujen kassatuloissa mitattuina – tekemisen kannattavuus perustui lähinnä pieniin budjetteihin. Bavan kauhu- ja jännityselokuvien katsoja ei koe pääsevänsä mukaan suosittuun massailmiöön kuten joku huippu-urheilun tai hittimusiikin kuluttaja. Kokemus on henkilökohtaisempi mutta ei välttämättä lainkaan yksinäinen.

Bavan ohjaustöiden komea ja tunnelmallinen ilmaisu tarjoaa teknisesti näppärän penninvenytyksen lisäksi yhteyksiä rikkaaseen mielenmaisemaan. Taito saada superhalvat tuotannot näyttämään oikeilta elokuvilta on vain osa Bavan maagisuutta: varsinainen lisäarvo syntyy hänen tavastaan ladata sisäisiä, jollain lailla salaisia näkyjä ja tunteita yksioikoisten pulp-kertomusten sisään.

Roger Corman -henkiset anekdootit pastasta väsätyistä viikinkilaivojen pienoismalleista ja muista huokeasti loihdituista esidigitaalisen ajan illuusioista toistuvat Bavasta kirjoitetuissa teksteissä, koska ne ovat konkreettinen osoitus ohjaajan lahjakkuudesta, jonka runollisempaa puolta kukaan ei oikein osaa kiteyttää.

Bavalla itsellään oli kaikkein vähiten halua taiteensa analyysiin: ohjaaja esiintyi mieluiten artesaanityyppisenä perusduunarina ja alkoi aina laskea leikkiä, jos haastattelijat yrittivät kysellä syvällisiä. Harvat hänestä julkaistut valokuvat ovat usein pöhköä naamanvääntelyä.

Huumori on luultavasti ollut ohjaajalle tietynlainen puolustusrefleksi. Kertojana Bava ei ollut hupailija, vaikka ironiset käänteet kuuluivat hänen dramaturgiaansa. Bavan komediat (Dr Goldfoot and the Girl Bombs, Quattro volte quenta notte, Roy Colt & Winchester Jack) ovat välitöitä, joiden ilmaisu on lähes masentuneella tavalla innotonta ja vitsit huonoja.

Ensin kuvaajana kunnostautuneen, paljon apulaisohjaajatöitä hoitaneen ja Paholaisen naamiolla (La maschera del demonio) vuonna 1960 debytoineen Bavan töillä on aina ollut juuri sen verran innokkaita harrastajia jossain päin maailmaa, että häntä ei voi luokitella unohdetuksi suuruudeksi. Italialaisille ohjaajille hyvin poikkeukselliseen tapaan Bavalle on (kuolemansa jälkeen) jopa kertynyt kohtalaisen vankka yhdysvaltalainen kuluttajakunta, mikä selittää lähes kaikkien ohjaajan elokuvien saatavuuden laadukkaina amerikkalaisina kotitallenteina.

Monilla alueilla Bava on kuitenkin marginaalissa, ja Suomi kuuluu joukkoon. Suomi-dvd:nä löytyy (jos löytyy) vain kaksi Mario Bavan elokuvaa, sarjakuvafilmatisointi Danger: Diabolik (Diabolik, 1967) eli Mies mustassa Jaguarissa ja dvd:llä Verilöyly-nimen saanut makaaberi murhajuttu Ecologia del delitto (1971). Täydennystä tarjoavat ohjaajan pojan ja assistentin Lamberto Bavan elokuvat Macabre (1980) ja Blastfighter (1984), jotka niiden VHS-ajan levittäjä Lars Backlund (Future Film) on julkaissut myös dvd-formaatissa – taas yksi kasariympyrä sulkeutuu, mistä voimme leikata pieneen omaelämäkerralliseen takaumaan.

ENSIMMÄISET NÄKEMÄNI Bavat olivat mytologisia peplum-seikkailuja: suositun tv-sarja Odysseian (1968) kyklooppiepisodi ja muskelimiesten Manala-trippi Herkules voittaa Helvetin (Ercole al centro della Terra, 1962). Mainos-TV:n ohjelmistossa vuosina 1983 ja 1984 nähdyt fantasiat huokuivat mielikuvituksellista hirviömeininkiä, josta intoiltiin seuraavana päivänä ala-asteiden välitunneilla.

Varsinainen harrastus- tai hartausvaihe alkoi loppuvuonna 1987. Juuri ilmestyneen brittiläisen Aurum-kauhufilmiensyklopedian innostavat Bava-arviot houkuttelivat etsimään kehutun tekijän nimikkeitä suomalaisista videovuokraamoista, joiden rönsyilevä kultakausi ei ollut vielä ohi.

Mario Bavan Verinen paroni (Gli orrori dell castello di Norimberga, 1972) ja Paholaisen kourissa (La casa dell’ esorcismo, 1975) tulivat vastaan Vuovideo-nimisessä isossa vuokraamossa Vuosaaren ostoskeskuksessa, jossa maleksin hakemassa jotain vastapainoa viereisessä uimahallissa juuri päättyneen liikuntatunnin pakkopullalle. Kahden elokuvan hallusinaatiomaisen hehkuva gore-romantiikka oli sukua lapsena ihailemalleni Corman-Poe-kamalle, mutta kokemus oli narkoottisempi, oudolla tavalla samanaikaisesti onnellinen ja kipeän melankolinen.

Friikahtaminen oli 13 vuoden iässä sen verran kokonaisvaltaista, että ympäröivän maailman (etenkin oikeanlaisten rakennusten ja esineiden) tarkastelu muuttui bavamaiseksi: näköhavainnot synnyttivät jatkuvasti ideoita kohdettaan kiertävistä kameran liikeradoista ja otoksen sisällä vaihtuvista perspektiiveistä, tai pohjimmiltaan tunnetilaan uppoutumisesta ja sen välittämisestä.

UUDEN SUOSIKKIOHJAAJAN tuotantoa avannutta aarteenetsintää piti jatkaa kaikissa mahdollisissa pääkaupungin VHS-pisteissä.

Jostain syystä Bavan elokuvaa Kalman hääyö (Il rosso segno della follia, 1968) oli äärimmäisen vaikea löytää Helsingistä. Kasetin maahantuojafirma United Film toimi Helsingin Pasilassa, mutta soitto UF:lle ei tuottanut mitään tietoa elokuvan sijainnista. Monella Essolla ja Shellillä kiertelyn jälkeen teos löytyi Malmin rautatieaseman viereen nousseen Video-Keitaan hyllystä. Alppilalaisen valokuvausliikkeen videohyllyn luona vaisto sanoi, että jonkun ”John Holdin” ohjaama viikinkijuttu Koston tikarit (I coltelli del vendicatore, 1966) voisi olla Bavaa, ja kohta elokuva tosiaankin osoittautui viehättäväksi seikkailudraamaksi salanimeä käyttäneeltä mestarilta.

Elokuvateattereissakin saattoi joskus tehdä löytöjä: 14-vuotiaana uskaltauduin ensi kertaa Suomen elokuva-arkiston Orion-teatteriin huomattuani, että ohjelmassa oli alle 16-vuotiailta kielletty Bavan Himotappaja (Sei donne per l’assassino, 1964) hieman lyhennettynä versiona.

Tarjolla olleet Bavat katsottuani toteutin oman Bava-projektin kahdella VHS-nauhurilla. Tahdoin editoida tuottajan tärvelemästä Paholaisen kourissa -elokuvasta version, joka vastaisi paremmin Bavan alkuperäisnäkemystä. Lisa e il Diavolo -nimellä 1972 valmistuneeseen latinogoottirunoelmaan oli lisätty tuottaja Alfred Leonen käskystä Manaajaa plagioiva tökerö kehyskertomus (oksentelua, kiroilua ja uskonnollista mumbo jumboa sairaalan sängyn äärellä), jonka poistin omasta kopiostani pause- ja rec-näppäimiä käyttäen. Art deco -antiikkiesineestä on vaikea nauttia ennen kuin siihen tarttunut yrjö on siivottu pois.

diapolik

PARAMOUNTIN DVD:NÄ julkaisema Danger: Diabolik (1967) on Bavan ”isoimpia” elokuvia, tuottaja Dino de Laurentiisin yritys nostaa italialainen sarjakuvasankari kansainväliseksi suosikkihahmoksi.

Kahden sarjakuvantekijäsisaren, Angela ja Luciana Giussanin vuonna 1962 luoma Diabolik ei ole ollut Italian ulkopuolella iso hitti, mutta kotimaassaan sitäkin suositumpi. Elokuvan lisäksi markkinoille on tullut monia muita sarjakuvan oheistuotteita. Menestyksestä kertoo, että Aku Ankan taskukirjoissa seikkaileva action-sivupersoona Taikaviitta on Disneyn italopiirtäjien Diabolik-tribuutti: hahmon alkuperäisnimi ”Paperinik” on Akun eli italiaksi Paperinon ja Diabolikin nimien välimuoto kivikovalla K:lla.

Diabolik oli Paramount-elokuva myös huhtikuun 25. päivä 1969, kun se sai ensi-iltansa Adams-teatterissa Helsingin Erottajalla. Mies mustassa Jaguarissa pyöri ensi-iltasalissa vain viikon. Lehdistön reaktiot sarjakuva-actioniin jäivät vaisuiksi – tosin Helsingin Sanomien kriitikko Paula Talaskivi iloitsi siitä, että lainsuojaton Mr. Diabolik (John Phillip Law) on Eva Kant -nimiselle puolisolleen (Marisa Mell) uskollinen yhden naisen mies eikä kiidä James Bondin tavoin sängystä toiseen.

Agenttimaisesta tietotaidostaan huolimatta Diabolik on muutenkin Bondin täysi vastakohta: kyseessä ei ole hallituksen valtuuttama erikoismies vaan anarkistinen rikosmestari, joka asemoidaan elokuvassa valtion ja yleisen järjestyksen viholliseksi. Amerikkalaisten supersankarielokuvien ainainen voima-vastuu-pohdiskelu ei tätä veijaria voisi vähempää kiinnostaa. Elokuvan ”valtio” on vähän kuin Ankkalinna, tarkemmin määrittelemätön moderni läntinen demokratia, kokoelma angloamerikkalaisia kuvioita euromaisemissa.

Luolatukikohdassa Evan kanssa asuva Diabolik on sekä yhteiskunnan että järjestäytyneen rikollisuuden ulkopuolella toimiva sooloilija, jonka kivikasvojen takana vaikuttaa ehkä muitakin motiiveja kuin klassiset raha ja rakkaus. Diabolik on kansansuosiosta nauttiva showmies ja rakentaa jokaisesta kaappauksestaan coolin esityksen. Valepuvut ovat ahkerassa käytössä ja tärkeilevät vallanpitäjät saatetaan naurunalaisiksi vaikka ilokaasun voimalla. Saaliiden täytyy olla isoja, jotta niihin liittyisi tarpeeksi paljon elämäntunnetta nostavaa vaaraa; käteisestä on toki iloa myös eroottisten rahakylpyjen järjestämisessä ja varustetason ylläpitämisessä.

Bavan elokuva korostaa yhteyksiään sarjakuvien estetiikkaan turvautumatta Adam Westin Batman-sarjan päälleliimattuihin äänitehostekupliin. Ohjaaja rajaa toistuvasti kuvia kaltereilla, pylväillä ja muilla henkilöitä ympäröivillä suorilla pysty- ja vaakalinjoilla, jotka ovat kuin sarjakuvalehden erilaisista ruuduista. Hiotusta visuaalisesta ilmeestä ei puutu vauhdikkaasti piirretyn viivan spontaaniutta.

Myös liioittelu ja hupailu kuuluvat kuvioon, mutta Bava kieltäytyy vetämästä pop-tyyliään niin läskiksi kuin Joseph Losey (Modesty Blaise – pistävä perhonen, 1966) ja monet muut 1960-luvun sarjakuvaestetiikan kanssa irrotelleet tekijät. Sisäinen ohjenuora tuntuu olleen, että asialliset hommat hoidetaan, ironinen pilke on ansaittava ns. oikealla työllä. Valaistus, kameratyö, puvustus, lavastus ja rekvisiitta eivät ainoastaan pelaa yhteen vaan synnyttävät tunteen ”pinnan syvällisyydestä”, kehittyneestä visuaalisesta ajattelusta, jossa villitkin kuviot vaikuttavat merkityksellisiltä tai vähintään harkituilta.

Yhteisten intohimojen ja operaatioiden liittämät Diabolik ja Eva Kant muodostavat Bavan tuotannon ehkä ainoan oikeasti onnellisen parin. Epätavallisen iloinen lempi asettuu kuitenkin osaksi ohjaajan kokonaiskuvaa viimeistään loppukohtauksessa, joka tihkuu bavamaista hautajaisromantiikkaa ja pieniä vihjeitä siitä, että rakkaus ei välttämättä pääty kuolemaan.

Diabolik olisi kenties ollut kansainvälisesti isompi tapaus, jos Dino de Laurentiis olisi saanut pääosiin havittelemansa Alain Delonin ja Catherine Deneuven. Megatähdet eivät kuitenkaan aina tee hyvää kepeille superseikkailuille: esimerkiksi 1990-luvun Batman-elokuvat alkoivat vähitellen muistuttaa jet set -porukan omahyväisiä ja veteliä naamiaisbileitä. Eloisa ja muuntautumiskykyinen Marisa Mell ja John Phillip Law eivät vaikuta tällaisilta muuntautumisleikkiin suostuneilta julkkiksilta, jotka eivät oikeasti välitä esittämästään materiaalista.

Näyttelijäntaidoiltaan rajallinen Law (Barbarellan aivottoman hyväntahtoinen enkelihahmo) on plastisilta ominaisuuksiltaan ensiluokkainen marionetti, jota Bava on osannut vetää oikeista naruista. Liioiteltu patsasmaisuus ja nopealiikkeisyys vuorottelevat rytmikkäästi. Jos puusilmäinen katse ilmaisee ajatuksia tai tunteita, kyse on lähinnä Kuleshov-tyyppisen editoinnin kautta syntyvistä merkityksistä. Esimerkiksi ”kemia” eli vetovoima Marisa Mellin ja Law’n välillä on luultavasti täysin keinotekoinen vaikutelma, mutta erittäin toimiva sellainen. Lisäksi ilmeettömyys sopii nasevasti Diabolikin hahmoon, jonka on jatkuvasti tehtävä itsestään ”jotain”, ylitettävä oma tyhjyytensä merkittävällä toiminnalla.

Vaikka Diabolikin hahmot ovat sarjakuvasta sovitettuja eivätkä Bavan keksimiä, elokuvassa niihin tuntuu tarttuneen paljon häntä itseään. Supervarasta jäljittävä tarkastaja Ginko (Michel Piccoli) on melko vahvasti Bavan julkista kuvaa muistuttava hahmo, tunnollinen ja tavismaisen väritön valkokaulustyöläinen, jolla on paljon ”hiljaista tietoa”, lakonista huumoria ja pragmaattista luovuutta.

Helpot biografiset selitykset ovat yleensä pahinta tulkinnallista pikkumestarikauraa, mutta ehkä ei ole sittenkään liioittelua olettaa, että Ginko on eräänlainen omakuva Mario Bavan arkiminästä ja Diabolik vastaavasti Bavan sisäinen ääni, joka haluaa uhmata arjen tylsyyttä mielikuvituksellisella ja seksikkäällä riskinotolla; ihan piruuttaan mutta omia taiteen sääntöjä noudattaen. Elokuva päättyy toisiaan täydentävien vastapelurien tasapeliin.

Koska kirjoitan dvd-blogia, on ehkä paikallaan sanoa välillä jotain dvd:n varustuksesta, joka on Paramountin jenkkijulkaisusta tuttua. Kommenttiraidoilla ovat äänessä John Philip Law ja pitkän linjan Bava-kirjoittaja Tim Lucas. Bonustäkyihin kuuluu The Beastie Boysin ysärihittiä kuvittava Body Movin’ -video, erittäin tarkalla silmällä tehty Diabolik-huumoripastissi, joka on saanut oman kommenttiraitansa, äänessä vuonna 2012 edesmennyt Beastie MCA.

BAVAN TEOKSET tuntuvat usein olevan kiehtovasti elokuvahistorian aikakausien ja perinteiden välillä: tietty vanhanaikaisuus yhdistyy aikaansa edellä olemiseen. Diabolikin vallattomat ja viattomat fantasiat systeemin vastustamisesta ovat kuitenkin leimallisesti 1960-luvun lopun tuotetta, ajalta ennen ”anarkian” vakavoitumista ja militarisoitumista ympäri Euroopan. Hetken mielijohteesta toteutettu veroviraston räjäyttäminen enteilee vahvasti samantapaisia terrori-iskuja 1970-luvun Italiassa, jossa kansaa ei juurikaan naurattanut.

Katsauksen toinen Bava-elokuva heijastelee seuraavan vuosikymmenen kireää ilmapiiriä ja madaltunutta kynnystä väkivaltaan.

antefatto

Verilöylyllä on monta italian- ja englanninkielistä nimeä, joiden määrä kertoo, että matalan profiilin levityskierroksia on riittänyt. Antefatto, Ecologia del delitto, Reazione a catena, Carnage, Bay of Blood, Twitch of the Death Nerve, Last House on the Left part II, Blood Bath… 

Pohjoismainen dvd on hyvinvarustettu paketti, joka sisältää elokuvan lisäksi mm. Bavan alkuperäisiä storyboard-luonnoksia ja hänen poikansa Lamberto Bavan englanniksi tekstitetyn haastattelun (jossa Lamberto ei tunnu muistavan, kuka on syyllinen ja kuka ei).

Muutamissa Skandinavian maissa Verilöyly on julkaistu numeroituna osana Giallo Collection -elokuvakokoelmaa, jota Tanskassa levittää Another World Entertainment ja Ruotsissa Njutafilms. Suomessa julkaisusarjan nimikkeet ovat jakautuneet hieman liian monelle firmalle, joilla on omat käytäntönsä. Verilöylyn julkaissut Filmifriikki ei korosta kansiteksteissään italialaista giallo-identiteettiä, vaan kytköksiä amerikkalaiseen slasher-kauhuun 1980-luvun alkuvuosilta.

Bavan satiirisessa murharuletissa voi nähdä (tai ”lukea”) esikuvallista vaikutusta etenkin Friday the 13th -elokuvasarjan verisiin kuvioihin. (Friday-ohjaaja Sean S. Cunningham luultavasti tunsi Bavan elokuvan, jota levitysyhtiö Hallmark kauppasi hänen tuottamansa Last House on the Leftin jatko-osana.)

Mahdollisten F13-yhteyksien listasta saa halutessaan pitkän: on melko primitiivisillä vehkeillä hoituvan tappamisen rujoja yksityiskohtia konkretisoiva ”kallo halki” -estetiikka ja sen edellyttämä erikoismaskeeraus (asialla tuleva Oscar-voittaja Carlo Rambaldi); on kevytmielisten nykynuorten sivuhenkilölauma, joka vain sattuu keskelle tappamista; on päivämäärä perjantai 13. sekä luonnonkaunis rantamiljöö, jota elokuva kohtelee kuin keskeistä henkilöä perjantaisaagan Crystal Laken lailla.

Bavan tappajat saavat aikaan slasher-tyyppisiä ”ohjelmanumeroita”, mutta eivät kuitenkaan ole slasher-elokuvien suuria ihmishirviöitä tai mystisen pahuuden ruumiillistumia. Pinnalta katsoen elokuvan murhat näyttävät jonkin sadistis-esteettisen tarpeen tyydyttämiseltä mutta ne osoittautuvat loppupeleissä hyvin rationaaliseksi toiminnaksi, motiivina ahneus tai aiempien rikosten peittely ja tekijöinä odotettua hieman häikäilemättömämmät normaalikansalaiset. Bava tuntuu lataavan väkivaltaan aistivoimaista ja mystistä otetta vain voidakseen yllättää katsojat brutaaliuden perimmäisellä latteudella ja taipumuksella kääntyä itseään vastaan.

KAKSI ENSIMMÄISTÄ KOHTAUSTA tarjoavat näytteitä Bavan tyylivalikoiman vanhanaikaisesta ja modernista puolesta sekä arvokonfliktista teurastuksen takana.

Luonnonkauniin metsä- ja ranta-alueen myymistä turistikäyttöön vastustaneen kreivittären kuolema pyörätuolissa huokuu ”oli synkkä ja myrskyinen yö” -tunnelmaa ja kaikuja ohjaajan 1960-luvun teosten goottimaailmasta. Seuraavassa kohtauksessa ollaan op-taiteella sisustetussa saman alueen ”kehittämistä” ajavan arkkitehdin kaupunkikodissa. Jokainen huonekalu on ultramoderni ja rekvisiittaan kuuluu myös 1970-luvun italoelokuvien pakollinen J & B -viskipullo.

Autenttinen luonnonympäristö, jonka säilyttämisestä tai raivaamisesta elokuvassa taistellaan, on elokuvassa vakuuttavasti läsnä. Toisaalta se on vain yksi Bavan monista lapsellisen nerokkaista illuusioista: iso synkkä metsä on konstruoitu heiluttamalla havupuiden oksia, joiden keskellä kameramies käveli ympyrää. Kuulostaa naurettavalta, mutta menee täydestä jos taustatietoa ei ole.

Sarjakuva- tai saippuaoopperamaisesta hahmogalleriasta puuttuvat kokonaan sympaattiset henkilöt ja myös samastuttavat keskushahmot, mikä saattaa hankaloittaa rinnakkaisten juonikuvioiden seuraamisesta – keskivaiheilla katsoja ei voi olla ihan varma, tietääkö elokuva, mihin se on menossa. Loppunäytös yllättää kokoamalla juonilangat yhteen perusteellisesti.

ONKO VERILÖYLYLLÄ meille muuta merkitystä kuin se, että se on saattanut innoittaa kaavamaisen Hollywood-nuorisokauhun tehtailua?

Jos unohdetaan genret ja kaavat, elokuvahistoriasta voi löytyä muitakin mahdollisia seuraajia. Esimerkiksi Bernardo Bertoluccin fasismieepos 1900 muuttuu vahvasti bavamaiseksi osuudessa, jossa Donald Sutherlandin esittämä tilanhoitaja murhaa synkässä naapurikartanossa asuvan vanhan kreivittären. Kohtauksen molemmat naisnäyttelijät Alida Valli ja Laura Betti ovat Bavan elokuvista tuttuja kasvoja ja Mario nousee mieleen myös Bertoluccin aavemaisen kuvaston ja sisäisen illuusiottomuuden jännitteestä: murha selitetään viranomaisille perverssinä intohimorikoksena ja siltä se näyttääkin, mutta kyse on oikeasti läpinäkyvästä ahneudesta ja poliittisten vastustajien mustamaalaamisesta.

Fasistirouvaa antaumuksella esittänyt Betti oli Pier Paolo Pasolinin lähipiiriin kuulunut älykkötähti, jota viehättivät yhteiskunnalliset ja taiteelliset provokaatiot: hän ihaili Bavaa vilpittömästi, mutta esiintyi Bavan elokuvissa (Kalman hääyö, Verilöyly) myös establishmentin vastaisena protestina. Verilöylyssä Betti nähdään tarot-kortteja käyttävänä pahasuisena selvänäkijänä, jolle maistuu Fernet-Branca.

Katsoja joutuu valitsemaan makunsa mukaan, pitäisikö elokuvan kyytipoikana ottaa Fernet-Brancaa vai J & B:tä.

Mainokset