Kumpulan surmamysteeri

maunu_kurkvaaran_kujanjuoksu-26663772-frntl

Kourallinen vaikeasti saatavilla olleita Maunu Kurkvaaran elokuvia on ilmestynyt Finnkinon dvd-valikoimiin ja kauppojen hyllyille;  toukokuussa 2014 julkaistiin Miljoonaliiga (1968) ja Rottasota (1968), kesäkuussa Kujanjuoksu (1971), ja lisää on kai tulossa loppuvuonna.

Digitaalihullu katsoi Kujanjuoksun tai oikeammin Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksun; tekijää korostava a.k.a.-nimi oli yritys erottautua elokuva- ja kirjamarkkinoiden muista Kujanjuoksuista.

Emme ehkä ole pisteessä, josta kannattaa aloittaa tutustuminen ohjaajan töihin, mutta Kujanjuoksu lienee melko tyypillistä Kurkvaaraa  yrityksessään taustoittaa ja inhimillistää kohu-uutisista tuttua ajankohtaista aihetta.

Jos elokuvaa katsoo enemmän aikansa kuin ohjaajan tuotteena, voi todeta, että Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluodin (1972) kanssa se muodosti viinanhuuruisen true crime -putken 1970-luvun alun kotimaisessa elokuvassa.

FINNKINON JA MTV:N pelkistetty julkaisu ei juuri tarjoa taustatietoa elokuvasta eikä tositapahtumista, joihin sen tarina ja relevanssi perustuvat. Tietoa ei ole sinänsä vaikea löytää.

Helsingin Kumpulassa 1963 tapahtunut, yhä selvittämätön 16-vuotiaan tytön surma kiinnostaa edelleen kansalaisia tai ainakin Ilta-Sanomia, jonka mukaan kyseessä on ”Suomen oudoin surmamysteeri” (IS 11.8.2014).

1960-luvulla mysteeriin perehtyi Hymy-lehden Veikko Ennala. Erikoistoimittaja löysi poliisin pöytäkirjoista melkein liikaakin värikkäitä yksityiskohtia ja puolimaailman menoa:

Puukotuskuolema on monimutkaisella tavalla polveileva juttu, jossa vilisee porttoja, mustalaisia, viinan salakauppiaita, nuoria huligaaneja, leipäveitsiä, puukkoja, alkoholisteja, jotka ovat ryypänneet niin pitkään että heidän muististaan on kadonnut kokonaisia päiviä, varastettua dynamiittia, lainattuja kenkiä, lyhyesti sanoen vaikka mitä.” (Hymy 2/1968)

Kun Kurkvaara teki elokuvansa vuonna 1971, elettiin vaihetta, jossa lakikoneistoa, mediaa ja suurta yleisöä pitkään askarruttanut tapaus näytti lopulta ratkenneen. Teinitytön surmasta 12,5 vuodeksi pakkolaitokseen tuomittu, syyttömyyttään korostanut kirvesmies vapautettiin, kun nuori varastomies tunnusti teon.

Tämä käänne on antanut näkökulman ja keskeiset teesit Kujanjuoksun rekonstruktioon. Mahdollisimman oikeilla tapahtumapaikoilla mutta muutetuilla nimillä filmattu elokuva uskoo alkoholisoituneen hanslankari ”Ossi Virtasen” (Aarre Karèn) syyttömyyteen ja tinnerillä tajuntaansa laajentavan ”Masa Hämäläisen” (Markku Salonen) syyllisyyteen, ja kuvittaa teorioitaan tummanpuhuvilla takaumilla.

Poliisitutkinta äityy elokuvassa yksisilmäiseksi, ja viranomaisten totuuksia myötäilevät päivälehtien toimittajat vain syventävät ”väärän miehen” ahdinkoa.

Ossin syntipukiksi joutuminen selittyy osittain rikostaustalla ja surmayöhön osuneella tappelulla hänen tyttöystäväänsä ahdistelleiden miekkosten kolmikkoa vastaan. On oletettu, että 16-vuotiaan tytön surma oli väärään henkilöön (ja väärään sukupuoleen) osunut kostoisku.

Elokuva näkee asiat toisin, mikä selviää jo kättelyssä, vaikka keskeinen verenvuodatus onkin Truman Capote -reportaasin filmatisointia Kylmäverisesti (In Cold Blood, 1967) muistuttavalla tavalla säästetty loppusuoralle.

PÄIHDEONGELMIENSA TAKIA KYSEENALAISIA todistajia vilissyt Kumpulan surmamysteeri ei oikeasti selvinnyt yhtä siististi kuin elokuvassa, vaikka siltä hetken näytti.

Tosielämän ”Masa Hämäläinen” perui tunnustuksensa ja todettiin syyttömäksi surmaan, mikä ei vaikuttanut ”Ossin” tuomion perumiseen. Väärien miesten tarinasta puuttuu vieläkin oikea syyllinen.

Kujanjuoksua voi tarkastella aikaansa edellä olleena dokudraama-yrityksenä. Kuitenkin se jää osaksi rikosjuttua koskevaa runsasta media-aineistoa, kasvamatta Kahdeksan surmanluodin tapaiseksi suvereeniksi teokseksi. Iltapäivälehtiin suunnatusta kritiikistä huolimatta elokuvassa ei ole paljoakaan sisältöä, joka ei voisi yhtä hyvin olla lehtien sivuilta.

Kujanjuoksu ei ole mikään Zodiac eikä Irréversible. Mitä jää käteen? Yksittäisiä hetkiä nyt ainakin. Kurkvaaran kerronta irtoaa muutamia kertoja jäykähköstä faktalinjastaan, mieleenpainuvimmin unijaksossa, jossa Ossi kuvittelee ampuvansa syyttäjiä ja raastuvanoikeuden puheenjohtajaa (Leif Wager) imaginäärisellä konepistoolilla.

Aarre Karén on aina saanut ”asiallisten” mutta jotakin synkkää sisällään kantavien hahmojen roolit toimimaan ja pääosavalinta kuuluu elokuvan parhaisiin ratkaisuihin.

Tinneriä imppaavien ongelmanuorten kuvioiden hahmotuksessa on omanlaistaan todistusvoimaa á la Stefan Jarl (Huumeinen elämä). Kujanjuoksussa on myös eräs merkillisimpiä kotimaisessa elokuvassa näkemiäni seksikohtauksia, Masan ja hänen tyttöystävänsä Aijan (Meri Oravisto) omituisen arkinen nojatuolinaiskentelu, joka loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin, kun Masan äiti ilmestyy huoneeseen ja keskeyttää touhun maailmanlopun julistuksillaan. Tällaistako se oli keväällä 1963, vai onko kyse vain 1970-lukulaisesta elokuvailmaisun seksualisoitumisesta?

Niin tai näin, mikään Kujanjuoksussa ei vedonnut suureen yleisöön; teoksen floppaaminen oli Kurkvaaralle takaisku, joka sai tuotteliaan ohjaajan vetäytymään elokuvanteosta yli kymmeneksi vuodeksi.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s