Rakkaudesta Laura Gemseriin

Image

Indonesialaissyntyinen Laura Gemser (s. 1950) oli eurooppalaisen grindhouse-elokuvan kuningatar 1970-luvun keskivaiheilta 1980-luvun alkuun. Samoihin aikoihin herra Digitaalihullu oppi lukemaan ja kiinnostui nopeasti Helsingin Sanomien julkaisemista Laura Gemser -elokuvien mainoksista. Musta Emanuelle -sarjan teokset pyörivät Alfa Romeo- ja Rigoletto-teattereissa ja niiden keulahahmon ilmoitettiin olevan ”erotiikan ylipapitar” tai ”maailman seksikkäin nainen”. K18-ikäraja oli aina korostetusti esillä.

Arvostelupalstoilta oli turha etsiä kommentteja tai tietoa Gemserin elokuvien sisällöstä. Kriitikoiden vaikeneminen vain vahvisti näyttelijän statusta aikuisten maailman rajun ja mystisen puolen symbolina.

SYLVIA KRISTELIN TAVOIN Alankomaissa varttuneen ja valokuvamallina aloittaneen Gemserin ura olisi varmasti ollut erilainen ilman Kristelin ja ohjaaja Just Jaeckinin Emmanuellea (1974), jonka menestyksen vanavedessä filmattiin Bitto Albertinin Musta Emanuelle (1975).

Gemserin debyyttielokuva, vaatimaton draama Amore libero (1974) muistetaan lähinnä säveltäjä Fabio Frizzin kappaleesta Ibo lele. Suomessa suosituksi Mombasa-iskelmäksi muokattu eksotiikkateema on todennäköisesti sävelletty Laura mielessä.

Musta Emanuelle -sarjan ensimmäisestä elokuvasta ei löydy Gemserin nimeä (ainakaan Suomessa esitetystä kopiosta). Pääosanesittäjä on alkutekstien ja alkuperäisjulisteiden mukaan yksinkertaisesti ja hieman oudosti ”Emanuelle”. Ratkaisu ei ole ainutkertainen, sillä mm. Russ Meyerin tähdet esittivät usein omia kaimojaan, mutta tässä lienee kyse mutkikkaammasta kytkennästä.

1970-luvulla oletettiin, että Emmanuelle Arsan -salanimellä kirjoitettujen Emmanuelle-romaanien tekijä oli thaimaalaissyntyinen näyttelijä Marayat Rollet-Andriane. Nimeämällä habitukseltaan hieman samantapaisen Gemserin Emanuelleksi (kirjoitetaan yhdellä ämmällä) tuottajat ovat saattaneet rakentaa hämäävää mielikuvaa, että Mustan Emanuellen esittäjä olisi yhtä kuin kohukirjailija Emmanuelle Arsan, alkuperäinen Emmanuelle.

Oikea Marayat Rollet-Andriane näytti kuka kukin on ryhtymällä itsekin lyhyelle erotiikkatähden uralle. Elokuva oli Emmanuelle Arsan -romaanin Laure – perhonen filmatisointi vuodelta 1976. Lauren tuottajan Ovidio Assonitisin mukaan Marayat ei ole Emmanuelle Arsan vaan salanimen takana kirjaili hänen miehensä, diplomaatti Louis-Jacques Rollet-Andriane. (Jatka matkaasi Emmanuelle-myytin ytimeen ja löydät ranskalaismiehen, jonka näkeminen alasti ei kiinnosta ketään.)

Lauren jälkeen Gemser ei enää näytellyt nimellä Emanuelle mutta jatkoi Emanuelle-seikkailuja hyvällä menestyksellä. Sarjan elokuvista rakentui itsenäinen, Rollet-Andrianen pariskunnan ja Just Jaeckinin hengentuotteista irrallinen maailma.

SIINÄ MISSÄ Emmanuelle on ranskalaisen diplomaatin nuori puoliso, Musta Emanuelle on maailmaa kiertävä afroamerikkalainen kuvajournalisti. Tyypillisissä tarinoissaan Emanuelle on eräänlainen kaksoisagentti, joka soluttautuu naiskauppaa harjoittavien rikollisten piireihin paljastaakseen näiden metkut mediassa.

Sankaritarta voi joiltain osin verrata Stieg Larssonin dekkarien Lisbeth Salanderiin, jonka elämässä sadististen seksirikollisten jäljittäminen (usein tutkivan journalismin nimissä) yhdistyy ahkeraan ”vapaaehtoisen” seksin harjoittamiseen naisten ja miesten kanssa.

Irtosuhteiden harrastajaa esittänyt Gemser oli naimisissa Musta Emmanuelle -vastanäyttelijänsä Gabriele Tintin (1931-1991) kanssa tämän kuolemaan asti. Tähtiparia voi luonnehtia softcore-erotiikan Charles Bronsoniksi ja Jill Irelandiksi, sillä yhteisten elokuvien määrä on samaa luokkaa.

Undercover-tarinat sopivat hyvin Gemserille, jonka esiintymisessä on usein sfinksimäistä arvoituksellisuutta. Hän ei koskaan vaikuta tyrkkymäiseltä tai silminnähden kyllästyneeltä. Läsnäolossa on viehätysvoimaa, johon eturivin ohjaajat eivät tohtineet tarttua, mutta joka on nostanut kymmeniä matalan profiilin tekeleitä tunkkaisuuden pohjamudista. Vaikka Laura Gemser ei liene ykkösluokan näyttelijä, hän oli ehdottomasti oikea elokuvatähti uransa alusta loppuun.

TANSKALAISFIRMA Another World Entertainmentin ja sen useiden jakelijoiden kautta Suomen dvd-markkinoille on rantautunut neljä Emanuelle-elokuvaa: Joe D’Amaton Emanuelle ja viimeiset kannibaalit (Emanuelle e gli ultimi cannibali, 1977) ja Emanuelle ja valkoinen orjakauppa (La via della prostituzione, 1978), Giuseppe Varin Emanuelle nunnaluostarissa (Suor Emanuelle, 1977) ja dvd:nä suomalaiseen jakeluun ensi kertaa päässyt Bruno Mattein Violence in a Women’s Prison (Violenza in un carcere femminile, 1982).

Nelikko osoittaa Emanuelle-brändin taipumuksen sekoittua aikansa aikuisviihteen eri alalajeihin, joita tässä otoksessa ovat kannibaalielokuvat, ”nunsploitaatio” ja naisvankilaelokuvat.

Vetävillä Nico Fidencon funk-teemoilla höystetyt D’Amaton elokuvat ovat satsin tyypillisimpiä kamera kaulassa maailmaa kiertäviä Emanuelleja, joista Viimeiset kannibaalit on tapahtumarikkaampi ja ytimekkäämpi. Siitä lisää Digitaalihullun tulevissa kannibaalimerkinnöissä.

Valkoinen orjakauppa on episodimainen kyhäelmä, jossa ensin pyöritään sarjan ykkösosasta tutussa Nairobissa italialaisen mafiapomon haastattelun toivossa. Suvantokohdissa seurataan savannin villieläimiä sekä tasajalkaa hyppiviä alkuasukkaita. Loppupuolen tapahtumat keskittyvät USA:n San Diegoon ”madame Clauden” ilotyttökartanoon. Asiakkaat ovat isokenkäisiä ja heihin kuuluva senaattori lupaa, että FBI ei ala penkoa madamen bisneksiä.

Gangsterien pyörittämän ihmiskaupan sadistiset lieveilmiöt jäävät viitteellisemmiksi ja kesymmiksi kuin D’Amaton elokuvassa Emanuelle Amerikassa, jonka mässäilyt ovat tiettävästi inspiroineet David Cronenbergin surrealistista mediatutkielmaa Videodrome – tuhon ase. Kokonaisuus rullaa tasapaksusti, mutta saa hetkellisen piristysruiskeen Emanuellea puolustavan transvestiitin uhrautuvista kung fu -sankariteoista keilaradalla.

EMANUELLE NUNNALUOSTARISSA ja Violence in a Women’s Prison poikkeavat Bitto Albertinin ja Joe D’Amaton elokuvien matkakertomusrakenteesta ja sijoittuvat suljetumpiin yhteisöihin.

Varsinkin Emanuelle nunnaluostarissa jää kauaksi ”E-mytologian” peruskuvioista: kokonaisuus maistuu siltä, että jos Gemser ei olisi suostunut pääosaan, elokuva olisi joka tapauksessa tehty mutta päähenkilöllä olisi joku muu nimi.

Sisar Emanuelle on italialainen nunna, tuskin sama nainen kuin newyorkilainen kuvajournalisti-kaimansa. Sisaren missioksi nousee pilalle hemmotellun, irstailevan ja palturia puhuvan venetsialaistytön saattaminen kuriin ja nuhteeseen, tarvittaessa inkvisiittorimaisin ottein… Kiitettävän jämäkän Rukous kuolleiden puolesta -pikkulänkkärin ohjannut Vari käyttää melko taitavasti elokuvataiteen ydinkeinoja luomalla jatkuvaa ristiriitaa verbaalisten todistusten ja kuvallisten takaumien välille.

Täyteenahdettu dvd sisältää hardcore- ja softcore-versiot elokuvasta, jonka valmistusaikana seksin esittämisen normit olivat Euroopan eri valtioissa kauempana toisistaan kuin koskaan. Gemser pysyi säännönmukaisesti poissa eksplisiittisistä seksikohtauksista, eikä ole yllätys, että sisar Emanuellen osuudet ovat molemmissa versioissa identtiset.

Violence in a Women’s Prisonin sankaritar on Laura Kendall -peitenimellä hämäräperäiseen vankilaan hankkiutunut toimittaja Emanuelle Sterman. Tällä kertaa Emanuelle ei ole vain jutunteossa vaan myös Amnesty Internationalin asialla.

Naisvankilan muurin takana on miesvankila, jonka heterouteen kallellaan olevat asukkaat sekoavat nähdessään kalterien takaa Emanuellen vaalean sellikaverin paljaat rinnat. Porukan homo on haljeta mustasukkaisuudesta ja käynnistää skitsoilullaan syvästi satuttavan mellakan. Kuulostaa hassulta ja onkin, mutta hyvin ohikiitävällä tavalla – Bruno Mattein halvannäköisen ilmaisun karkeus jättää pitemmän päälle kökön maun ja saa jopa Joe D’Amaton näyttämään elegantilta kertojalta.

Silti: jos varainkeruu ”feissarien” voimin alkaa tuntua kuluneelta, ehkä Amnesty International voisi näyttää Mattein elokuvaa Maailma kylässä -festivaalilla perheen isommille suunnatussa teltassa.

Näyttelijäuransa jälkeen pukusuunnittelijana työskennellyt Gemser elää ilmeisesti Roomassa matalan profiilin suojissa à la Greta Garbo. Digitaalihullu ei tiedä julkisuudesta vetäytymisen taustoja, mutta sitä ei ole vaikea ymmärtää.

Miksi antaa haastatteluja median edustajille, joista useat haluaisivat ilkkua seksisymbolin vanhenemista ja suhtautuisivat hänen elokuviinsa huonoina vitseinä? Kuten ennenkin, Laura Gemserin glamourin salaisuus piilee siinä, että hän osaa säilyttää salaisuutensa.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Rakkaudesta Laura Gemseriin

  1. Moi,

    Tämän blogin osoite löytyi elitisti.netin foorumeista Lauri Lehtinen -nimisen käyttäjän kommentista.

    Ottaisitko ystävällisesti yhteyttä maililla. Asia on hyvin tärkeä, ja luottamuksellinen.

    Mailiosoitteeni on jea123@gmx.com.

    terveisin,
    Anonyymi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s