Kun taivas putoaa: ”Jonkinmoinen filmille siirretty Veikko Ennala”

Image

Minä en kelvannut, vaikka olin työläinen, heidän kuten nyt tuntuu naiivin ihannointinsa kohde, sen torneista ohjailtavan lauman, jonka piti lopettaa Hymy-lehden tilaaminen ja tehdä vallankumous.” 

Antti Lindqvist: Kävelykepin siemenet (SEKL 1987).

Hymy-lehden yhden irtonumeron 435 470 kappaleen myynti vuonna 1970 on Suomen aikakauslehtien ennätys ja varmasti jää sellaiseksi.

Lehtimiehet Oy:n epäkorrektin lippulaivan menestyksestä ei riemuittu firman ulkopuolella, ei ainakaan median kentällä. 1970-luvun aikana Hymyn sensaatiot saatiin kuriin tiukemmalla lainsäädännöllä. Sitä ennen lehden irtiottoja paheksuttiin journalismin ja taiteen keinoin.

Vuosikymmenen alussa skandaalitoimittajien kaksinaismoraalin riepottelusta tuli suomalaisten draamojen suosikkiaihe; teema yhdistää Jouni Lompolon kuunnelmaa Paperin pimeä puoli (1970), Eero Silvastin tv-näytelmää Palveleva puhelin (1970) ja Risto Jarvan elokuvaa Kun taivas putoaa… (1972).

Jarvan teoksesta ilmestyi marraskuussa 2013 Finnkinon dvd. Kyse on isohkon aukon paikkaamisesta: elokuvasta ei tietääkseni ole aikaisemmin julkaistu kotitallenteita eikä sitä ole televisiossakaan usein nähty.

Esitysoikeudet omistaa MTV, jolla ei taida olla käyttöä mustavalkoiselle kotimaiselle elokuvalle ilman Uuno Turhapuroa.

HURSKASTELEVAN JA HÄIKÄILEMÄTTÖMÄN toimittaja Olli Meren (Erkki Pajala) tempauksia seuraava Kun taivas putoaa… on klassikon maineestaan huolimatta myös kiistanalainen teos ja mielipiteiden jakaja.

Draama ei ollut mikään yleisömenestys, ja 1970-luvun päivälehtien kritiikit ovat täynnä torjuntaa ja tyrmäyksiä. Ristiriitaisella informaatiolla pelaava ilmaisu ei uponnut myöskään suoraviivaista politiikkaa janonneisiin opiskelijanuoriin.

Elokuvan kuvitteellisen Ajan totuus -lehden mallina toiminut Hymy otti ironisen vaihteen ja äityi syytämään epäkohtia paljastaneelle Risto Jarvalle rahaa kertaluontoisen ”kulttuuripalkinnon” muodossa. Palkkio päätyi Filmihullu-lehden tilille.

Huonoja arvosteluja on selitetty ulkoelokuvallisilla tekijöillä, kuten Jarvan roolilla elokuvapolitiikan uudistajana, johon vanha valta kohdisti takaiskuja.

Lehdistön sovinnaisempi siipi suhtautui allergisen torjuvasti myös Hymyyn ja Olli Meren selkeimpään esikuvaan, kohutoimittaja Veikko Ennalaan. Ennala oli äärimmäisen suosittu kirjoittaja mutta myös pahamaineinen persona non grata. Ei ihme, että useat kriitikot tuntuvat vältelleen hänen nimensä mainitsemista, vaikka kaiketi tunnistivat miehen Olli Meren takana.

Hufvudstadsbladetin Greta Brotheruksen ensi-ilta-arvostelua Film som blev kulturskandal (10.3.1972) voi lukea suomennettuna Sakari Toiviaisen kirjasta Risto Jarva (Suomen elokuva-arkisto, 1983):

Pari Nya Pressenin kollegaani, jotka innokkaasti lukevat huonointa skandaalilehteämme, sanovat siellä vaikuttavan kirjoittajan, joka käyttää valeintellektuellia sanahelinää lukijoiden hämäämiseen. Luultavasti työryhmä Jussi Kylätasku, Peter von Bagh, Antti Peippo ja Risto Jarva on lukenut tätä omituista kirjoittajaa hyvin kauan.

Kulturskandal-arvio on jäänyt aikakirjoihin kohtuuttomana Risto Jarvan lyttäyksenä. Vähättelyn ja närkästyksen kärki on kuitenkin suunnattu Veikko Ennalaan. Hbl:n kriitikko suhtautuu ”omituiseen kirjoittajaan” kuin tarttuvaan tautiin, johon ohjaaja ja käsikirjoittajat ovat sairastuneet. Ennalasta voi puhua vain omaa etäisyyttään korostaen, kuulopuheiden pohjalta ja nimeä mainitsematta. Lukematta paskaa.

Kun MTV kesällä 1981 esitti elokuvan, julkinen sana uskalsi puhua ihmisistä oikeilla nimillä. Meri oli Aamulehden mukaan ”jonkinmoinen filmille siirretty Veikko Ennala” ja tarinan ”kaikkein suurin sontakärpänen”.

Ensi-iltakierroksella elokuvaa vältellyt Ennala ilmeisesti katsoi teoksen televisiosta.

Tuolloin jo iäkäs ja setämäiseen pakinointiin keskittynyt kirjoittaja myös ideoi Maailman menoa -palstallaan sille jatko-osan ”Kun helvetti räjähtää eli skandaalitoimittajan viimeisin sikamaisuus”.

MISSÄ MÄÄRIN Olli Meri on yhtä kuin Veikko Ennala?

Kun taivas putoaa… alkaa toimittaja Olli Meren ja Ajan totuuden päätoimittaja Miettisen (Martti Tschokkinen) pienkonelennolla. He ovat paluumatkalla kansainvälisestä lehdistöseminaarista. Lehtimiesten Urpo Lahtista muistuttava Miettinen haaveilee länsisaksalaisen Springer-konsernin metodien soveltamisesta Suomen oloihin.

Tarina on rajattu ”Kun taivas putoaa” -nimistä artikkelia tekevän Meren takaumaksi. Toimittajan tilittävää tekstiä kuullaan minä-muotoisena monologina, joka antaa tapahtumista yksipuolisen kuvan, kiillottaa lehtimiehen omaa imagoa ja mustamaalaa muita osapuolia.

Meri on kohdannut lääkintävoimistelija Eila Tuomeen (Eeva-Maija Haukinen) ja hakeutunut lähempään tuttavuuteen huomattuaan, että naisella on sutinaa veteraanikansanedustaja Lamminpään (Matti Kassila) kanssa – mehevän skuupin aineksia ei voi ohittaa.

Meren juttujen takia Tuomi joutuu työttömäksi ja ilkeän pilkan kohteeksi. Posti tuo paskaa paketissa ja jurrinen vastaantulija näyttää munaa keskikaupungilla.

Jarva ei kaihda raflaavia yksityiskohtia. Rajuja uutiskuvia montaaseina vyöryttävä elokuva on paikoin kuin vanha Hymy, joka liikkuu ja puhuu. ”Hymy the movien” pointti on tietenkin Hymyn epäluotettavuus ja kohutoimittajien härski opportunismi.

LEHDEN JA LEHTIMIEHEN hyödyntämä Eila Tuomi alistuu kurjistuvaan tilanteeseensa nöyrästi tai naiivisti. Elokuva huipentuu Tuomen ja Meren epätoivoisen romanssin loppuvaiheisiin Eilan synnyinseudun metsämaisemissa.

Meri tuntuu haastattelevan Tuomen hengiltä; kun kaikki olennainen on saatu nauhalle, seuraa yhdessä järveen hukuttautuminen, josta toimittaja selviää säikähdyksellä. Kirjoittaminen loppuu toimittajan kyyneliin, kuten moni Ennalan artikkeli.

Kohtaus, jossa Meri on piilottanut nauhurin puoluepampun sängyn alle ja kyttää tämän yhden illan suhdetta vaatekaapissa, on lakonisine loppukommentteineen elokuvan nasevinta  antia.

Toisin kuin Meri, Ennala ei oikeastaan ollut vallanpitäjiä ja julkkiksia vakoileva paparazzo-tyyppi. Hän etsi tarinansa mieluummin kansan syvistä riveistä ja marginaaleista kuin huipulta. Ihmiskohtalot olivat vain osa aihevalikoimaa: suuri osa sensaatiotoimittajan sensaatioista on epäsovinnaisia ja kumouksellisia ideoita.

Toisin kuin Meri, Ennala oli vahvasti itsekriittinen kertoja, omien ristiriitojensa ja heikkouksiensa käsittelijä numero yksi. Meri vaikuttaa melko tosikkomaiselta ja on yksinkertaisesti huonompi kirjoittaja. Ennalan lauseet ovat parhaimmillaan kuin asuntoja, joihin haluaa jäädä.

Elokuvan paras osuus on tihenevää delirium-tunnelmaa huokuva loppunäytös. Mediakriittisyys vaihtuu kohtalonomaiseen ja surulliseen vimmaan, joka on ennalamaista sanan positiivisessa merkityksessä. Puoliksi onnistuva kaksoisitsemurha tuntuu perustuvan väljästi Ennalan nuoruudessaan kokemaan tyttöystävän kuolemaan.

Merta sinänsä pätevästi esittävällä Erkki Pajalalla ei valitettavasti ole sen luokan karismaa, että toimittajan kyky houkutella yksinhuoltajaäitiä ja muita tavallisia kansalaisia itsetuhon partaalle tuntuisi täysin vakuuttavalta.

ONKO MAHDOLLISTA arvostaa sekä Veikko Ennalan tuotantoa että elokuvaa Kun taivas putoaa?

Tekijäryhmää avustanut dramaturgi Outi Nyytäjä valitteli Ylen radiohaastattelussa syksyllä 2007, kuinka Suomesta puuttuu ”kunnon demoninen toimittaja”; Seiskan toimittajista ei saisi relevanttia elokuvaa aikaan, kun taas Ennalasta on tehty klassikko.

Kuulostaa siltä kuin Ennalan ja hänen julkaisufooruminsa vastainen elokuva olisi pitkällä tähtäimellä lujittanut poikkeuksellisen toimittajan legendaa.

Asetelma on merkillinen, sillä Kun taivas putoaa… ei pohjimmiltaan halua kuvata kirjoittajahahmon persoonaa vaan käyttää häntä esimerkkinä median mekanismeista.

ENNALAN RIKOSROMAANEISTA on joskus kaavailtu elokuvia, jotka ovat kaatuneet rahan tai yrityksen puutteeseen.

Uusin projekti saattaa olla edelleen vireillä: päätoimittajakaudellaan Ennalan tekstejä runsaasti julkaissut Antero Maunula (Alibi, Ratto) haki vuonna 2013 lehti-ilmoituksella tekijöitä Veljeni Herrassa -dekkarin adaptaatioon.

Vaikka resurssit löytyisivät, Ennalan tyylin ja puhuttelevuuden kääntäminen elokuvan kielelle olisi haastava urakka.

Jarva ja kumppanit onnistuivat tässä paikoitellen. Kun taivas putoaa… on samanaikaisesti vahva Ennala-filmatisointi ja elokuva, joka vihaa lähdettään.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s