No onkos tullut kannibaaleja, vol. 1

Kuva

 

 

Tähän on tultu.

En ole postimerkkeilymentaliteetin tai ”kerää koko sarja” -kulutuksen kannattaja elokuva- enkä muissa harrastuksissa. 

Silti huomaan tuntevani tiettyä onnea siitä, että olen saanut hoidettua dvd-hyllyyni ilmeisesti kaikki formaatissa suomeksi ilmestyneet italialaiset kannibaalielokuvat.

Digitaalihullu on tietoinen, että nyt ei puhuta maailman parhaista elokuvista eikä täysin eettisesti tuotetusta kulttuurista, että pitäisi ”aikuistua” jne.

Varausten listaa voi jatkaa, mutta tyytyväisyyden tunne pysyy hallitsevana. Syyt ovat sekä henkilökohtaisia että kulttuurihistoriallisia ja osa niistä selviää, jos jaksat lukea tämän luultavasti kolmiosaiseksi kasvavan kirjoitussarjan pilottijakson.

”Dvd-Suomen” kannibaaliryhmään kuuluvat Future Filmin kolmen elokuvan Cannibal Collection (yhtä kuin Man from Deep River/Il paese del sesso selvaggio, 1972, The Last Cannibal World/Ultimo mondo cannibale, 1977; Amazonia , 1985), Fireboxin ja Supersoundsin Suomessa julkaisema tanskalaisen  Another World Entertainmentin selkämyksiltään numeroituun Cannibal series –settiin kuuluvat Cannibal Holocaust (1979), Mountain of the Cannibal God (La montagna dei dio cannibale, 1977), Cannibal Ferox (1981), ja Eaten Alive (Mangiati vivi, 1980) sekä ”numerosarjan” ulkopuolelle jäävät AWE-elokuvat Emanuelle and the Last Cannibals (Emanuelle e gli ultimi cannibali, 1977) ja Zombie Holocaust (1979).

Lisätkää, hyvät lukijat, jos jotain unohtui!

Another World Entertainment tai Suomi-jakelijat ovat päätyneet karsinoimaan Zombie Holocaustin (luultavasti myyvempään) Zombie seriesiin ja Emanuellen ja viimeiset kannibaalit  johonkin Erotic Collectioniin, vaikka kannibaaliheimot ovat molemmissa elokuvissa vahvasti läsnä. Digitaalihullu ei voi olla toivomatta, että näille olisi tehty toisetkin kannet, joissa lukisi Cannibal series 5-6.

Yhdeksän elokuvan listalla ei ole 1970-1980-luvun kaikkia kannibaalielokuvia, mutta rohkenen väittää, että lajin kaikki keskeiset työt ovat mukana.

Ulkopuolelle jäävät merkkipaalut ovat rajatapauksia, kuten Ruggero Deodaton Kuvaa ja pakene (Inferno in diretta, 1985), joka on täynnä genrelle ominaisia primitiivisen ja modernin maailman vastakkainasetteluja, mutta ”perusjuttu” eli ihmislihan syöminen puuttuu.

Koska myös ranskalaisilta, espanjalaisilta ja jopa indonesialaisilta pulp-maakareilta syntyi kannibaalielokuvia tai niiden innoittamia kertomuksia primitiivisistä heimoista, Italian ohjaajilla ei ollut täyttä monopolia aiheeseen. Silti alan pioneerit, pahimmat ja parhaat löytyvät kiistatta heidän joukoistaan.

Kannibaalitarinat on ainakin 1980-luvulta alkaen totuttu luokittelemaan kauhuelokuviksi, mutta ihmislajin barbaarisuutta korostavan genren tärkein yksittäinen edeltäjä on western, intiaaniheimoon pääsevän aatelismiehen primitiivistä kokemuksia kuvaava Mies hevosena (A Man Called Horse, 1970), josta Umberto Lenzin ohjaama kantateos Man from Deep River on selvästi lainannut keskeiset juoni-ideansa.

Lajin tapahtumapaikkoja ovat mm. Amazonin, Uuden-Guinean ja Filippiinien viidakot, joissa samat juonikaavat toistuvat: länsimaista sivistystä edustavat päähenkilöt matkaavat (yleensä jokea pitkin) kohti conradilaista ”pimeyden ydintä” ja toinen toistaan barbaarisempia heimoja. Dramaturginen panosten koveneminen tottelee tiettyä järjestystä melko uskollisesti: ensin villieläimet tappavat toisen villieläimen, sitten ihminen nirhaa eläimen, seuraavaksi alkuasukkaat tappavat toisia alkuasukkaita ja lopulta länsimaisia päähenkilöitä.

”Jalot villit” ovat näissä kertomuksissa vähissä, mutta myös valkoiset miehet ja naiset esitetään usein riistäjinä, joilla ei ole moraalisessa mielessä varaa ylemmyyteen edes ihmissyöjien keskuudessa.

 

SOSIAALISESSA MEDIASSA sekä printtimedian kolumneissa ja kommenteissa olen ehkä sata kertaa törmännyt siihen argumenttiin, että kirjoittaja on aivan eri mieltä kuin ne jotkut valittajat, joiden mielestä kaikki oli ennen paremmin.

Tällaisen pointin esittäjä on aina ”oikeassa”, mutta jotenkin helppoa oikotietä käyttäen.

Ensi kertaa ikinä koen halua viljellä latteaksi kokemaani fraasia. Miksi valittaa, kun ainakin kannibaalielokuvien julkaisutilanteen suhteen asiat oikeasti ovat Suomessa paremmin kuin koskaan ennen.

Mutta mitä ennen oikeastaan oli?

KANNIBAALIELOKUVIEN PIMEÄÄ ja ristiriitaista vetovoimaa on vaikea kuvailla lukijalle, joka ei muista 1980- ja 1990-lukujen taitetta.

Silloin lajityyppi murtautui toden teolla suomalaiseen tietoisuuteen, vaikka viimeisistä kuolinkorahduksista oli jo vuosia, eikä ihmissyöjillä ollut mitään asiaa median valtavirtaan: elokuvien kotitallenteina katselua tai ainakin levittämistä rajoitti läntisen maailman tiukin videosensuuri, jota harrastajat kiersivät vaihtamalla lainsuojattomien elokuvien huonoja VHS-kopioita.

Kannibaalielokuvilla oli vaihtoarvoa, koska niissä hehkui vahva kielletyn kaman säteily, vaikka virallisia kieltoja ja tarkastuksia ei kaikissa tapauksissa ollut suoritettu.

Alalaji pääsi esille friikahtavien pienlehtien, omakustanteiden ja Yöjutun lukijapalstan lisäksi eetterissä, kun Radio Cityn Atro Lahtela haastatteli alakulttuuriguru Nalle Virolaista Siniparta-ohjelman italialaiselle elokuvalle omistetussa spesiaalissa.

Tämä elokuvasivistyksen juurtumisvaihe ei kuitenkaan ollut alku ja juuri kannibaalielokuvien invaasiossa pohjoiseen hyvinvointivaltioon.

ENSIMMÄISET AIKAKIRJOIHIN jääneet merkit italokannibaalielokuvista Suomessa ovat Urho Kekkosen ajalta.

Joe D’Amaton Emanuelle ja viimeiset kannibaalit vuodelta 1977 on ainoa Suomessa teatterilevityksessä ollut alan teos. Kamras Filmin maahantuoman elokuvan ensi-ilta (ainakin Helsingissä) tapahtui Pitkänsillan tienoilla olleen Alfa-Romeon isommassa salissa helmikuussa 1980.

Elokuvatarkastamo oli käyttänyt kaikki keinonsa vesittääkseen kyseenalaisen viihde-elämyksen ja sen mahdollisuudet markkinoilla. D’Amaton hengentuotteeseen oli tehty yli 11 minuuttia poistoja (enimmäkseen maahantuojan toimesta, mutta pohjimmiltaan tuskin vapaaehtoisesti) ja pääsylipputuloista oli määrätty perittäväksi 30 prosentin ”rangaistusvero” eli kolmin verroin enemmän kuin peruselokuvista.

Tällaisen torson katsomisessa ei tietenkään ole mitään järkeä (joku voi lisätä, että ei ole leikkaamattomanakaan), mutta sen levittämisessä saattoi kaikesta huolimatta olla. Kiitos kuuluu yksinomaan Laura Gemserin esittämän Emanuelle-hahmon lumovoimalle.

Kuva

1980-LUVULLA videovuokraamoihin putkahteli yksittäisiä lajin teoksia suomenkielisin tekstein, ilmeisesti ei ikinä leikkaamattomina versioina.

Isoin kannibaalibisneksessä mukana ollut maahantuojayhtiö oli Suomi-Filmin (ainakin osittain) omistama Nordic Video, jonka  katalogissa oli Mountain of the Cannibal God nimellä Viidakon julma salaisuus. Elokuva saattoi valikoitua repertuaariin näyttelijöittensä voimalla. Bond-tyttö Ursula Andress ja Stacy Keach ovat nimekkäimmät tähdet lajityypissä, jonka tyypilliset esiintyjät ovat anonyymejä tyyppejä – niin tuntemattomia suuruuksia, että katsojat, journalistit ja sensorit ovat joskus tosissaan uskoneet, että heidät on oikeasti pistetty lihoiksi ja syöty kameran edessä.

Puhun toki ajasta ennen internetin elokuvatietokantoja, joista voi helposti tarkistaa, että näyttelijätär Me Me Lay ei luultavasti kuollut Ultimo Mondo Cannibalessa esitettyihin vammoihin, koska elokuvaura jatkui Lars von Trierin Element of Crimessä.

FIKSUSTI SANOTTUNA kannibaalielokuvilla on kompleksinen suhde todellisuuteen – viidakkoheimojen elämänpiiriä halutaan sekä presentoida että representoida ja jättää katsojan asiaksi vetää johtopäätökset siitä, mikä on totta.

Alan elokuvien alussa ja lopussa on melkein aina jokin tapahtumien tai filmimateriaalin aitoutta korostava teksti. Ruggero Deodaton Ultimo mondo cannibalen suomalaisen videojulkaisun (Viimeiset kannibaalit) kansi, johon tartuin ensi kertaa Roihuvuorentien Finnoil-huoltoaseman nurkassa, mainosti elokuvaa kuluttajalle ”uskomattomimpana dokumenttina, mitä on koskaan päästy filmaamaan”. Veriset stillkuvat ja kannibaalien ”lapsivaimoista” kohkaava takakansiteksti antoivat ymmärtää ”uskomattoman dokumentin” puhuttelevan kansatieteeseen vihkiytyneiden lisäksi myös maallikkoja.

Toden ja sepitteen mutkikkain sekoittaja, Deodaton Cannibal Holocaust, on 2000-luvulla yleistyneen found footage -kauhun edelläkävijä, joka melko uskottavasti (ja kierolla tavalla kriittisesti) on sisältävinään ihmissyöjien pariin uskaltautuneen dokumenttiryhmän kuvaamaa aineistoa.

Elokuvassa on mukana päähenkilöiden aiempaan tuotantoon kuuluva ”sisäiselokuva”, sodan uhreja ja teloituksia esittelevä Last Road to Hell, henkilökaartiin kuuluva asiantuntijahahmo luokittelee uskottavan näköiseksi lavastukseksi.

Kuitenkin juuri nämä otokset julmuuksista lienevät autenttista uutisfilmiä, kun taas elokuvan sisällä todelliseksi väitetty kannibaalikuvasto on lavastettua. Tuntuu kuin elokuva ei haluaisi katsojan uskovan mihinkään näkemäänsä, vaikka toteutus on huomattavan realistista.

KANNIBAALIELOKUVIEN pahamaineisin ja (ymmärrettävästi) torjutuin ainesosa on ilmeisen autenttinen villi- ja karjaeläinten tappaminen, jonka määrää toisinaan liioitellaan, mutta aika usein siihen leikkaamattomissa versioissa törmää.

 Tällä tempulla on helppo herättää ällötystä tai luoda mielikuva ilkeästä ympäristöstä. Samalla syntyy vaikutelma siitä, että elokuvantekijöillä on matala kynnys vuodattaa verta ja käyttää (ehkä itse aiheuttamaansa) kärsimystä erikoistehosteena.

Ilmiö ei ikävä kyllä ole mikään yhden genren tai häijyjen eksploitaatio-ohjaajien ekslusiivinen ominaispiirre: 1960-1970-lukujen eurooppalaisissa elokuvissa kameran edessä teurastaminen on ollut (jälkikäteen katsottuna) hätkähdyttävän yleinen keino korostaa sivistyksen ulkopuolella olemista. Jopa edesmenneet mestarit kuten Andrei Tarkovski ja Ingmar Bergman ovat saattaneet joutua asiasta tilille elokuvantekijöiden paratiisin portilla.

KUOLLEET ELÄIMET, toistuva tositarinahypetys, yleinen sensaatiomaisuus ja suhteellisen uskottavasti simuloitu väkivalta ihmisiä kohtaan tekevät kannibaalielokuvista hämmentäviä rajatapauksia tavalla, joka on toisinaan kääntynyt niitä vastaan ja harhauttanut osan katsojista vahvasti hakoteille.

Muistikuvia 1990-luvun Suomesta, eivät tarkkoja, mutta eivät myöskään keksittyjä:

Britannian ja Suomen iltapäivälehtien kohu-uutisointia ”murhavideoista”. Kulmakarvoja kohottava käsite ”aito kannibalismi” Valtion elokuvatarkastamon muistiossa. Saman laitoksen edustaja puhumassa vakavissaan tv-haastattelija Joonas Hytöselle 1970-luvun italialaisohjaajien taipumuksesta käydä filmaamassa todellisia kannibaaliheimoja Kuala Lumpurin luolissa (jotka ovat silmiinpistävän kirkkaasti valaistuja, näyttävät paperimassalta ja ovat italialaisista Tarzan-plagiaateista tuttuja, ajattelin kotisohvallani). Elokuva-arkiston tietopalveluun soittanut jonkin opettajien mediaseminaarin järjestäjä, joka kyseli ahdistuneella äänellä, tapetaanko ”Fenzin” (tarkoittaa ilmeisesti ohjaaja Umberto Lenziä) elokuvissa oikeasti ihmisiä. Voodoosta ja naisten ympärileikkauksista levottomasti intoillut tiedemies-kirjailija, joka oli kovasti menossa yhdessä Ruggero Deodaton ja Simo Rantalaisen (!) kanssa tropiikkiin kannibaalijahtiin.

Simo, sinuna en lähtisi.

Suomalaisten mediakasvatuksesta huolehtivalla Elokuvatarkastamon perillisellä MEKU:lla on ikärajahommien lisäksi paljon tekemistä elokuvaymmärryksen kehittämisessä, koska väärinkäsityksiä on liikkeellä runsaasti.

Digitaalihullu ei kuitenkaan jää odottamaan virallista kannibaalielokuvatietopakettia kouluihin ja koteihin vaan jatkaa katsausta omin voimin. No onkos tullut kannibaaleja, vol. 2 valmistuu kun valmistuu.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s