Rakkaudesta Udo Kieriin: O:n tarina

Kuva

Pitkän linjan elokuvanäyttelijä Udo Kier on tätä kirjoittaessa Helsingissä, jonne tähti saapui loka-marraskuun vaihteessa Night Visions -elokuvafestivaalin kutsumana. Kierin kunniaksi järjestetty retrospektiivi käsittää neljä elokuvaa, joissa satojen sivuosien konkari nähdään pääosassa. Kaikki ovat omintakeista kauhua 1970-1980-luvuilta.

Festivaali harkitsi ohjelmistoonsa myös Just Jaeckinin eroottista draamaa O’n tarina (Histoire d’O, 1975), mutta esityskopion löytäminen osoittautui liian hankalaksi. Sadomasokismin salaperäistä maailmaa isolla rahalla esittelevän elokuvan näkeminen ei sinänsä ole vaikeaa, koska se on juuri palannut myyntiin Atlantic Filmin uutena julkaisuna: tässä on varsin asiallinen pohja Udo Kierin nimmarille, jos haluaa pyytää sitä jonnekin muualle kuin Iron Sky –julisteeseen.

Alakulttuureja vuosikymmenestä toiseen inspiroineen Pauline Reagen alias Anne Desclosin romaaniin perustuva O’n tarina kiellettiin Suomessa 1970-luvulla ja tuli jakeluun vasta tällä vuosituhannella, Future Filmin julkaisuna. Ranskan- ja englanninkieliset dialogiraidat sisältävä Atlanticin tuplalevy vaikuttaa samansisältöiseltä kun edeltäjänsä; kummassakin tapauksessa pakkaukseen kuuluu myös elokuvan kuriositeettimainen jatko-osa 1980-luvulta (ohjaus: Eric Rochat).

KAHDEN DVD-JULKAISUN välillä ei ole kulunut kovin monta vuotta, mutta maailma on ehtinyt muuttua niiden välillä jonkin verran.

Elokuvien ennakkotarkastus Suomessa on organisoitu uudelleen ja saanut Valtion elokuvatarkastamon sarkaa jatkavan MEKU:n valvomat uudet normit. Aikoinaan kaikilta kielletyt ja sitten alaikäisiltä kielletyt s/m-draamat on nyt kielletty alle 16-vuotiailta, koska niiden seksi on kipeydestään huolimatta simuloitua eikä mitään hardcorea. Toinen kulttuuri-ilmapiirin muutostekijä on s/m-vivahteisen 50 Shades of Grey –romaanisarjan menestys: myyntiluvut ovat Britanniassa ohittaneet Harry PotterinkinO:n tarinat –julkaisun kannen pelkistetty mustavalkonäkymä ja ”seksikkäämpi kuin  Fifty Shades of Grey” –sitaatti viittaavat siihen, että katsojia toivotaan löytyvän bestseller-kirjasarjan naisvaltaisesta lukijakunnasta.

Näemmekö kohta nämä K16-elokuvat Livin tai Avan prime time -ohjelmistossa? Vai onko sittenkin todennäköisempää, että ikäraja nousee takaisin 18:aan jonkun ”normaali-ihmisen” valitettua MEKU:lle?

KUSTANTAJA JA JOURNALISTI Anne Desclos on kertonut kirjoittaneensa O’n tarinan osittain kumotakseen rakastettunsa Jean Paulhanin väitteen, jonka mukaan naisista ei olisi eroottisen kirjallisuuden tekijöiksi. Väite on 1950-luvulta, jolloin näin varmaankin voitiin ajatella. Ei enää: suosituimpien seksiromaanien tekijät tuntuvat lähes aina olevan naisia Emmanuelle Arsanista 50 Shadesin E.L. Jamesiin ja tekijän sukupuoli (joka joissain tapauksissa voi olla pelkkä mediatemppu) vaikuttaa olennaiselta osalta menestyksekkäitä brändejä.

En ole lukenut Desclosin romaania kuin pintapuolisesti selaillen, enkä osaa sanoa, miten hyvin sen ydinansiot korostuvat Just Jaeckinin filmatisoinnissa. Uskon kuitenkin Jaeckinin olleen kohtuullisen hyvä valinta elokuvaversion tekijäksi.

Jaeckin nousi eturivin muoti- ja mainoskuvaajasta ranskalaisen elokuvan ”tällä jätkällä on rahaa” -tyypiksi ohjattuaan ensimmäisen Emmanuellen ainutlaatuisella prosenttidiilillä, joka toi hänen taskuunsa ison osan yllätyshitin tuottamista miljoonista.

Mainostausta, kadehdittava menestys ja kiiltopaperille painettuja trendijulkaisuja muistuttava kuvaustyyli ovat antaneet ohjaajalle jokseenkin porvarillisen maineen, eivätkä hänen elokuvansa mitään undergroundia olekaan.

Silti – ainakin jos sisältö on peräisin Emmanuelle Arsanilta tai Anne Desclosilta – ihmissuhdekuviot menevät satuttavassa arvaamattomuudessaan kauas siitä, mitä valtavirtaelokuvassa on totuttu näkemään.

Jaeckinin erotiikan ”ydinlupaus” katsojille on se, että seksuaalisuutta kuvataan alusta loppuun virtaviivaisen sujuvasti ja tyylikkäästi. Elokuvat eivät ehkä kiihota, mutta ne eivät missään vaiheessa retkahda ääliöfarssiksi tai kiusallisesti paikallaan polkevaksi paljaan pinnan zoomailuksi. (Tämä ei todellakaan ollut itsestäänselvyys 1970-luvun eroottisissa elokuvissa, varsinkaan jos valmistusmaa oli Länsi-Saksa tai Tanska.) Emmanuellen ja O’n tarinan ansiosta (nykyään käytännössä kuolleen ja kuopatun) eurooppalaisen softcore-aikuisviihteen tekijät alkoivat laajemminkin panostaa eleganttiin kuvaukseen ja musiikkiin.

Jaeckinin pinnallinen mutta hiottu ote istuu O’n tarinan rituaalimaisiin, tarkkoja sääntöjä noudattaviin seksuaalisiin kuvioihin. Naamioiden, korujen ja eroottisten varusteiden sekä ympäröivän miljöön on oltava juuri oikeanlaisia ja näytettävä siltä.

UDO KIER on O’n tarinan nimihenkilön (Corinne Clery) palvoma René, joka tekee tyttöystävästään eristetyssä miljöössä elävän seksiorjayhteisön jäsenen. Elokuva alkaa kahdella vaihtoehtoisella selonteolla siitä, miten René ja ”O” päätyvät Roissyksi kutsuttuun keskiaikatyyliseen fetissimaailmaan. Luvassa ei kuitenkaan ole Alain Robbe-Grillet -tyyppistä saman juonikuvion loputonta varioimista ja purkamista, jolla mainittu ohjaaja nähdäkseni neutraloi omia seksifantasioitaan yhteiskuntakelpoisiksi.

Päästyään vapaaehtoisesta vankeudestaan Roissyn muurien takana ”O” palaa työhönsä muotikuvaajana. Milloin mihinkin alistuminen on antanut kovasti virtaa ja nuorentavaa vaikutusta. O:n masokismissa lienee kuitenkin ennen muuta kysymys halusta näyttää, miten pitkälle hän on valmis menemään rakastamansa Renén vuoksi. O’n tarinassa naiset tietävät, kenet haluavat ja miehet tietävät, mitä haluavat. Tarinan keskivaiheilla René luovuttaa O’n vanhemmalle velipuolelleen Sir Stephenille (Anthony Steel), josta tulee naisen uusi hallitsija ja rakastettu.

Toinen toistaan kipeämmät initiaatioriitit muodostavat tarinan rungon. Ne tavallaan jatkavat siitä, mihin Emmanuelle lopetti, mutta monista partnereista huolimatta toiminta on keskitetty tiiviimmin osaksi parisuhdetta.

ENNEN JAECKINIA O’n tarinan elokuvaversion ohjaamisesta haaveili psykologisen jännityksen taituri Henri-Georges Clouzot. Myöhemmin levy- ja elokuvatuottaja Allen Klein yritti saada adaptaation tuotantoon, ohjaajana chileläinen surrealisti Alejandro Jodorowsky. Jodorowsky vetäytyi projektista ovet paukkuen ja ryhtyi työstämään Frank Herbertin scifieepos Dyynin filmatisointia, joka kaatui kalleuteensa ja utopistisuuteensa. Ohjaajan seuraava elokuva oli vähälle levitykselle jäänyt Intiassa kuvattu elefanttitarina Tusk. 

Yhteydet voivat olla pelkkää sattumaa, mutta jonkinlainen ympyrä sulkeutui, kun Tuskin tuottaja Eric Rochat päätyi ohjaamaan O’n tarina 2:n (1984). 

Bisnesmaailmaan sijoittuvasta jatko-osasta puuttuu Anne Desclosin jollain tavoin ajaton fetisismi; uusi tyylilaji on räikeän juppihenkinen hedonismi. O on muuttunut alistujasta agenttimaiseksi dominaksi, jonka tehtävä on Ranskaan muuttaneen amerikkalaisen (vai englantilainenko se oli) nurkanvaltaajan ja hänen lähipiirinsä paneminen matalaksi.

Rahasta ja vallasta mahtipontisesti jauhava käsikirjoitus tuntuu löytyneen jonkin saippuaoopperan tuotantofirman jätepaperilaatikosta. Alkuvaiheissa dialogin ja näyttelijätyön kömpelyys tuntuu lähes sietämättömältä, mutta ehkä ei kannata antaa periksi; kaikesta tästä voi ammentaa tiettyä kitsch-osaston mielihyvää. Rochatin ainoat oivallukset ovat visuaalisia. Kameraa liikutetaan ahkerasti ja kun elokuva pitkän odotuksen jälkeen löytää tien omalle aikuisten leikkikentälleen, se tapahtuu naivistisella tavalla näyttävästi.

Krediiteistä on vaikea löytää tuttuja tai maininnan ansaitsevia nimiä, mutta joukossa on yksi tuleva Oscar-voittaja, säveltäjä Hans Zimmer.  Musiikkiraidan kirkuvat saksofonit ja töksähtelevästi käytetyt syntetisaattorisoundit ovat vähän mauttomia ja puolikoomisia siinä missä muukin elokuva.

Digitaalihullu olisi mieluummin nähnyt O’n tarinoissa Jaeckinin elokuvan toisen jatko-osan, Anatole Daumanin tuottaman ranskalais-japanilaisen Les fruits de la passionin (1981, ohjaus Shuji Terayama), jossa Sir Stepheniä esittää Klaus Kinski. 

Udo Kier on maininnut Kinskin erääksi esikuvakseen ja saksalaiset superdiivat ovat sekä olemukseltaan että uravalinnoiltaan huomattavan samankaltaisia – molemmat ovat esittäneet mm. Draculaa ja Jack the Ripperiä.

On vähintään triviamielessä hauskaa huomata, että herrat ovat esittäneet myös veljeksiä, vaikkakin eri elokuvissa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s