MUSTAA VALKOISELLA OHJAAJALLA: JACK HILLIN JA PAM GRIERIN COFFY

Kuva

(sisältää juonipaljastuksia)

”HOW LONG can a good thing last?” Curtis Mayfield laulaa elokuvan Superfly – Alamaailman kuningas (1972) biisissä Pusherman. Afroamerikkalaisten blaxploitation-elokuvien – suomeksi blaxploitaatio tai ”bläkkärit” – paras aika kesti puoli vuosikymmentä, alkaen vuodesta 1971. Kukoistuksen lyhyys ei tarkoita, että kyse olisi ollut yhdentekevästä muoti-ilmiöstä. Käteen jäi iso kasa antoisia elokuvia sekä äänitteitä, jotka voi laittaa levyhyllyyn joko funkin, soulin tai elokuvamusiikin kohdalle.

Useat blaxploitaation nosteessa debytoineet ohjaajalupaukset hiipuivat trendin mukana, kadoten kuvasta kuten lainsuojattomat antisankarit Sweet Sweetback ja Superfly. Pessimistisesti voi todeta, että bläkkärien parissa työskennelleistä ohjaajista pisimmän uran ja eniten elokuvia tehneet ovat lähes poikkeuksetta valkonaamoja kuten Jack Hill ja Larry Cohen.

Takavasemmalle hävisi vuosikymmeniksi myös blaxploitaation karismaattisin naistähti Pam Grier. Grierin  läpimurtoelokuva on Jack Hillin ohjaama Coffy (1973), josta Future Film julkaisi suomalaisen dvd:n 2010. Digitaalihullu osti vanhan suosikkinsa Hillin ja Grierin Foxy Brownin (1974) FS-Filmin julkaisun kumppaniksi ja katsoi pitkästä aikaa molemmat putkeen.

Coffy, Foxy Brown ja Sheba, Baby (1975) ovat Grierin ”nimihenkilökauden” elokuvat, jotka on nimetty tähden kulloisenkin hahmon mukaan. Tuttu kaava toistui, kun Quentin Tarantino roolitti Grierin Elmore Leonardin Rommipunssi-romaaniin perustuvaan elokuvaansa Jackie Brown (1997). Nimivalinnassa on hyväntahtoista ironiaa: vaikka se lupaa (perinnetietoiselle katsojalle) voittamattoman supernaisen seikkailua, sankaritar on tavallinen lentoemäntä, jonka painiskelee korostetun arkisten haasteiden kanssa eikä ole mitenkään kotonaan alamaailmassa. Ohjaajan ihannoiva suhde tähteensä oli silti ilmeinen; ei mikään yllätys Reservoir Dogsissa (1991) kuullun Pam Grier -aiheisen hehkutuksen jälkeen. Pulp Fiction (1994) näyttää sisältävän Tarantinon fantasian avioliitosta idolinsa kanssa: ohjaajan roolihahmon Jimmien vaimo on Coffyn tavoin musta sairaanhoitaja, jota gangsteritkin tuntuvat pelkäävän.

SHE’S THE ”GODMOTHER” OF THEM ALL, Coffyn mainoslause lupasi. Sairaanhoitaja ”Coffy” Coffin (nimessä voi olla jokin yhteys Chester Himesin dekkarien Coffin Ed -hahmoon) ei kuitenkaan ole mikään mafiamamma, vaan huumekaupan ja prostituution napamiehiä metsästävä vigilantehahmo, lain ja järjestäytyneen rikollisuuden ulkopuolella.

Coffyn rangaistusretkien syy on hänen sisarensa Lubellen elämän pilannut heroiiniaddiktio. Hän soluttautuu rikollispiireihin esittäen ”käytettävissä olevaa” nistiä ja prostituoitua, junailee rikollisryhmiä keskinäiseen sotaan ja tuhoaa pääjehuja omakätisesti haulikolla. Sankarittaren ulkoista olemusta hallitsee pallomainen afrokampaus, jonka kätköihin voi jemmata partaveitsenteriä – ei kannata repiä hiuksista tai sattuu. Roy Ayersin musiikissa on Superflyn mallin mukaisesti omat biisit useammallekin henkilölle, vaikka ”libretot” eivät ole Curtis Mayfieldin luokkaa.

Coffy on peruuttamattomasti yksinäisen kostajan tiellä jo siinä vaiheessa, kun hänet esitellään katsojille. Aseiden käsittelyn ja ammattirikollisten piireissä pärjäämisen taidot tuntuvat olevan hoitajalle yhtä synnynnäisiä kuin miehiä houkutteleva fysiikka. Toiminta on määrätietoisuudestaan huolimatta jossain määrin mielipuolista. Coffy kertoo toistuvasti poikaystävälleen, värilliselle kunnallispoliitikko Howardille, alkaneensa elää unenomaisessa tilassa.

Kohtauksesta toiseen itsevarmasti etenevä Grier ei liene vielä 1970-luvun alussa ollut kovin laajaskaalainen näyttelijä. Hänen esiintymisensä näyttää muuttuvan haparoivaksi finaalissa, jossa kostoreissussa rähjääntynyt sankaritar kohtaa petturiksi paljastuneen Howardin. Tämä ei kuitenkaan pilaa dramatiikkaa: Coffyn kömpelö ulosanti muodostaa tehokkaan vastakohdan Howardin sujuvasanaiselle, vilpilliselle retoriikalle. Mustien yhteishenkeen joka käänteessä vetoava Howard osaa selittää kaiken populistisesti parhain päin, mutta ei osaa tai halua käsittää, mikä on oikein.

Huumeiden ja prostituution yhteyksiä toisiinsa ja yhteiskunnan laajempiin rakenteisiin korostava elokuva ei väitä, että sillä olisi ratkaisuja kiemuraisiin ongelmiin, ellei aggressiivista tekopyhyyden vastustamista lasketa. Yleisvaikutelma on energisoiva mutta pohjimmiltaan melko lohduton. Loppukuvassa autiolla hiekkarannalla vaeltava Coffy on tuskin menossa sairaalaan aamuvuoroon vaan vetäytymässä mytologiseen yksinäisyyteen, joka on kostajien draaman kaaren tyypillinen päätepiste.

COFFY VAI CLEOPATRA JONES? Pam Grier ja blaxploitaation toinen sankaritar, naisagentti Cleopatra Jonesin esittäjä Tamara Dobson asetetaan kritiikeissä usein vastakkain – joskus epäreilullakin tavalla, mutta atleettisten hahmojen välillä on alusta asti ollut todellinen kilpailuasetelma.

Kun Cleopatra Jones – Karatekuningatar (1973) meni projektista kiinnostuneen American-International Picturesin nenän edestä Warner Brothersille, American-International Pictures eli AIP päätti kehittää oman mustan sankaritarelokuvan, joka tulisi teattereihin ensimmäisenä.

Coffy on monta astetta kovaotteisempi ja eroottisempi elokuva kuin Warnerin tuottama komediallinen toimintaseikkailu. Sitä seurannut Foxy Brown taas tuntuu yhdistävän Coffyn ja Cleopatra Jonesin aineksia: agenttimiehensä kuolemaa kostava sankaritar ei ole Coffyn tapainen ulkopuolinen vaan Cleopatraa muistuttava isosiskomainen etnisen yhteisön keskipiste, jolla tuntuu olevan joka kohtauksessa uudet vaatteet.

Foxy Brownin juoni on toisaalta Coffyn kaltainen naiskauppaa harjoittavaan mafiaan soluttautumisen kuvaus. Otteet ovat hurjia ja molemmat elokuvat sisältävät tilanteita, joissa prostituoidut ryhdistäytyvät dominoimaan alistavia asiakkaitaan.

MISTÄ PUHUMME kun puhumme blaxploitaatiosta? Elokuva-alan kauppalehti Varietyn lanseeraama termi blaxploitation on ongelmallinen joillekuille tekijöille ja afroamerikkalaisen kulttuurin puolestapuhujille, joille alan elokuvat ja biisit sinänsä kelpaavat, mutta ne pitää esittää myönteisemmässä kontekstissa.

Toisinaan, kuten soundtrack-kokoelmaboksin Can You Dig It kirjasessa (Soul Jazz Records, 2009), blaxploitaatio on korvattu määritelmällä ”musta toimintaelokuva” (black action cinema). Käsite herättää kysymyksiä monista rajatapauksista, joissa toiminta ei ole elokuvan hallitseva osa. Esimerkiksi afrokauhun perusteos Blacula (1972) on silkkaa blaxploitaatiota, mutta onko se actionia? ”B-sanan” karttajia hiertänee pohjakäsite exploitation, jonka eräs merkitys on riisto. Jos eksploitaatio on riistäjien toimintaa, saattaa koko black exploitation haiskahtaa orjaplantaasin pyörittämiseen verrattavalta härskiltä sortoilmiöltä.

Exploitation voidaan suomentaa myös ”hyödyntämiseksi”. Lähes kaikilla elokuvakulttuurin alueilla esiintyy menekkiä lisäävien seikkojen hyödyntämistä ja korostamista. Hyötymisen välineitä ovat suositut tähdet ja tarinat (kuten Harry Potter -romaanit), mutta myös tunnustettu taiteellinen laatu – Oscar-palkinnot muistetaan aina mainita elokuvamainoksissa.

Jos juuri mitkään elokuvat eivät ole hyötyajattelun ulkopuolella, niin ovatko kaikki elokuvat eksploitaatiota? Kuka tietää, mutta täsmennetään nyt hieman: eksploitaatioelokuvista puhuttaessa puhutaan yleensä pikkubudjetin elokuvista, joiden vetonauloja ovat supertähtien ja megaluokan tuotantoarvojen sijasta ”rohkea” sisältö tai sellaisen lupaaminen, mikä monesti osoittautuu valheelliseksi rahastukseksi.

Coffyn ohjaaja Jack Hill oli etevä eksploitaatiotekijä, joka ei pettänyt katsojiaan vaan yritti aina tuottaa räväkkää ilmaisua koko rahan edestä. Hillin elokuvat ovat idearikkaita ja tarkoituksenmukaisen kompakteja pakkauksia. Rajuihin elementteihin on panostettu, mutta ne tarjotaan nopeina sivalluksina jäämättä märehtimään tai masturboimaan niillä pitkitetysti. Hyvä esimerkki nähdään Coffyn avausosuudessa, jossa diilerin pää ammutaan mäsäksi. Huolellisesti tehty erikoisefekti kestää vain sekunnin murto-osan mutta säväyttää ja jättää vahvan muistijäljen.

Hill kuuluu valkoisiin ohjaajiin, joille tarjottiin blaxploitaatiotöitä, koska heillä oli kokemusta mustien näyttelijöiden kanssa työskentelystä. Hän oli ohjannut Grieriä hyvin tuloksin jo naisvankilaelokuvissa Big Doll House (1971) ja Big Bird Cage (1972). AIP:n aikaisemman blaxploitaatiomenestyksen Black Caesar (1973) ohjaajaksi taas kiinnitettiin Larry Cohen vain siitä syystä, että tämä oli ohjannut mustaa Yaphet Kottoa trillerissään Mustaa terroria (Dial Rat for Terror, 1972).

Tuottaja Roger Corman näki potentiaalisen bläkkärimiehen myös Martin Scorsesessa (jonka Vapauden verisen laulun pääosanesittäjiin kuuluu musta Barry Primus) ja tarjosi tämän ohjattavaksi Pam Grierin gladiaattorielokuvaa Amatsonien areena (The Arena, 1974). Corman olisi suostunut tuottamaan myös Scorsesen Sudenpesän (Mean Streets, 1973), jos ohjaaja olisi siirtänyt tarinan pois Pikku-Italiasta ja ottanut päärooleihin myyviä mustia kykyjä tuntemattomien robert de nirojen ja harvey keitelien sijasta.

KOHTAUS, JOSSA saunaan lukittu Coffy hioo kiuaskiveä käyttäen hiuspinninsä tappavaksi aseeksi, ei jäänyt Jack Hillin ainoaksi yhteydeksi suomalaiseen kulttuuriin.

Ohjaaja saapui kesällä 1996 Kemin taidemuseon Silmää verestää –elokuvafestivaalille, jota olin järjestämässä Dark Fantasy –yhdistyksen nimissä Mikko Aromaan, Antti Tohkan ja Antti Suonion kanssa, taidemuseon Pekka Rönkön (R.I.P.) tilauksesta.

Night Visionsin avantgardistisempaa esiastetta muistuttaneessa ohjelmistossa (The Hypnotic Eye, Thiérry Zenon Vase de Noces & Des morts, Curt McDowellin Thundercrack!) Jack Hilliltä nähtiin elokuvat Spider Baby (1964), Pit Stop (1969) ja The Switchblade Sisters (1975), jotka saman vuoden syksynä uusittiin menestyksekkäästi Helsingin Rakkautta & anarkiaa –festivaalilla. Kulttuuritapahtuman ohjelmassa ei ollut blaxploitaatiota, mutta intialaiseen hengellisyyteen vihkiytynyt ohjaajavieras joutui vastaamaan useisiin Pam Grier -aiheisiin yleisökysymyksiin ja signeeraamaan suomalaisfanien Foxy Brown -videoita.

Kaikki tämä oli vielä 1996 jokseenkin undergroundia, mutta myös hyvää kyytiä matkalla valtavirtaan: seuraavana vuonna valmistunut Jackie Brown nosti Barry Shearin Verisen kadun tunnusbiisin (Across the 110th Street) soittolistoille ja kohotti Hillin ja Grierin elokuvien statusta muidenkin kuin perehtyneimpien diggarien silmissä. Blaxploitaatio sai uuden merkityksen, jossa ihonvärillä ei ollut niin väliä: siitä tuli elokuvahistorian 1990-lukulaisin 1970-luvun ilmiö.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s