Minä, digitaalihullu

Leikin joskus ajatuksella, että Suomen vanhin elokuvalehti Filmihullu vaihtaisi nimensä Digitaalihulluksi, kun elokuva-alan tekniikka on kaikkialla muuttunut fotokemiallisesta digitaaliseksi.

Vitsi piilee siinä, että harva elokuvaihminen julistautuu miksikään digitaalihulluksi. Digitaalinen esittäminen ei näytä juuri tarjoavan romantiikkaa ja ”hulluutta” – ei ainakaan perinteisille seitsemännen taiteen ystäville, jotka rakastavat filmejään jopa naarmuisina ja haalistuneina.

Digitaalihullu-blogin nimi ei kuitenkaan ole ironinen. Minusta on tullut ”digitaalihullu” siinä mielessä, että olen intohimoinen dvd-kuluttaja. Elokuvanharrastajana olen VHS-julkaisujen kulta-ajan kasvattama vulgaari kaunosielu. Hankin dvd-soittimen 2003 ja kulutin uuden formaatin tallenteita vuosikaudet hiukan välinpitämättömästi, tyytyväisenä toiston ominaisuuksiin ja moniin bonusmateriaaleihin, mutta ilman keräilyviettiä tai muuta tunteen paloa. Ostin dvd:ni yleensä Amazon.comin tapaisista isoista ulkomaisista nettikaupoista.

Asennemuutos tapahtui jossain vaiheessa 2010-lukua, kun dvd-formaatti oli tekniikkana jo vanhahkoa, ehkä kaupallisen huippuaikansa ohittanutta. Havahduin siihen, miten runsaasti uteliaisuutta herättäviä tallenteita – eurooppalaisen populaarielokuvan kätketyistä aarteista harvemmin nähtyihin suomalaisiin tuotantoihin ­– kotimaan markkinoille oli vaivihkaa ilmestynyt. Värikkäät valikoimat olivat kuin jatkoa 1980-luvun videovuokraamojen ”kaupallisen undergroundin” piristävälle merkillisyydelle. Hullut päivät olivat palanneet ja lumottujen videovuosien kaihoilulle oli tarjolla hedelmällisempi tämän päivän vaihtoehto, vailla 1900-luvun elokuvaharrastuksia vaivannutta elokuvasensuurin varjoa.

Runsaat dvd-valikoimat eivät tietenkään tarkoita, että alan kulttuurissa kaikki olisi kohdallaan. Voisi jopa sanoa, että siitä puuttuu kulttuuri. Toistuva ongelma on näkyvyyden puute: entistä useammat kiehtovat teokset jäävät kokonaan vaille käsittelyä lehdistön kutistuneilla kotitallennepalstoilla, ja niiden saatavuus isojen ketjujen myymälöissä ja vuokraamoissa on olematonta tai hyvin satunnaista. Vaietut ja suppeasti levitetyt helmet jäävät salaisuuksiksi ja menevät helposti ohi niiltäkin, joita ne eniten kiinnostaisivat. Pitäisikö niiden puolesta aika ajoin hieman korottaa ääntään?

Luullakseni kyllä, niin kauan kuin sanottavaa riittää.

Digitaalihullu-blogi paikkaa havaitsemiaan aukkoja ja suosittelee suosikkejaan persoonallisen löytöretken hengessä. Nautiskelevasti omat mieltymykset edellä, ilman pinnistettyä yritystä kaikenkattavaan kartoitukseen. Kuluttajavalistus sekoittuu blogissa vapaamuotoisen elokuvapäiväkirjaan, jossa kriittiset huomiot, historiatiedot, anekdootit ja yleinen cinefilia saavat rönsyillä ilman kokoavaa metodia. Välillä syntyy esseetä, toisinaan arvostelu tai pikamainintoja. Myös puhe teknisistä ominaisuuksista on mahdollista, mutta vuosituhannen vaihteen dvd-arvostelujen hifipainotteisuus ei ole juttuni.

Muutamia nyrkkisääntöjä on. Kaiken Digitaalihullussa käsitellyn on oltava suomeksi tuotettua suomenkielisistä kansiteksteistä alkaen. Sen on myös oltava oikeasti elokuvaa.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Minä, digitaalihullu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s