Mihin tarvitsemme Corbuccin Djangoa

YMPYRÄ SULKEUTUU. Sergio Corbuccin Djangon uutta ja toistaiseksi parasta suomalaista julkaisua jakelee Lars Backlundin johtama Future Film. Django on italialais-espanjalainen western vuodelta 1966, mutta se ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vasta 1980-luvun alkupuolella – vuokravideona, jonka julkaisi samaisen Backlundin pyörittämä Video Tape Center alias VTC.

Djangoa yritettiin Suomen elokuvateattereihin jo 1960-luvulla, jolloin se joutui täyskieltoon samoin kuin Corbuccin Suuri hiljaisuus (Il granze silenzio, 1968), toinen persoonallinen länkkäri, joka tavoitti suomalaiset VHS-kaudella, vuokravideoiden ”lainsuojattoman” vaiheen loppusuoralla.

1980-luvun viimeisinä vuosina eli viimeisinä elinvuosinaan Corbucci (1927–1990) muodostui ohjaajasuosikikseni, jonka italowesternejä metsästin Helsingin ja vähän Tampereenkin videopaikoista. Corbuccin karkeat mutta jalot kertomukset eivät olleet teinisilmissäni pelkkiä elokuvia vaan astetta eksistentiaalisempaa elämän sisältöä. Paikoin hiomattomat teokset voittivat puolelleen viimeistään omintakeisilla loppuratkaisuillaan, joissa on vahvaa levottomuutta tai tylyä arvokkuutta. Sulassa sovussa sulkeutuvien ”he saivat toisensa” -tyyppisten loppujen vastustus on Corbuccin tunnusmerkki.

Django paikantuu nuoruusmuistojeni kartalla Vallilan ja Hermannin kaupunginosien rajavyöhykkeelle, mystisen miehekkääseen vanhojen punatiiliseinien ja nyrkkeilylegendojen maisemaan. VTC:n Django-kasetti oli saatavilla Vallilan kirkon vieressä olleessa hyvinvarustetussa videovuokraamossa. Saman elokuvan vähän uudempaa, 1980-luvun keskivaiheilta olevaa Oxford Videon julkaisua (Nimeni on Django) vuokrattiin läheisessä elintarvikekioskissa Hämeentien poikkikadulla, kunnes videosensuuri vei.

Django pääsi Suomessa myös elokuvateattereihin, mutta vasta videoensi-iltansa jälkeen 1984, hieman harhaanjohtavalla nimellä Django – kostaja.

Filmikopio oli yllättäen varustettu videolta tutuilla T J Lehdon kömpelöillä käännösteksteillä. Ehkäpä olemassaoleva (ja huokeasti saatava?) suomennos oli tekijä, joka innosti Suomi-Filmin tuomaan pitkään nurkissa lojuneen länkkärin valkokankaalle. Ikävä kyllä Djangon englanninkielisen dubbauksen totisesti töksähtelevä ilmaisu, oudot käännöskukkaset ja tasapaksuna ”antidialogina” repliikit lateleva tekstitys tekivät elokuvasta miltei vähämielistä seurattavaa.

Uuden dvd:n vahvuuksiin kuuluu valinnainen italiankielinen dialogiraita, jossa ilmaisu on sävykkäämpää eikä varasta showta yhtä kököllä tavalla kuin englanninkielinen vastine. Pääosanesittäjä Franco Neron omaa ääntä ei ilmeisesti missään versiossa kuulla; Internet Movie Databasen mukaan hänen italialaiset repliikkkinsä olisi esittänyt ääninäyttelijä Nando Gazzolo.

SILLÄ TAI TÄLLÄ KIELELLÄ Django on toki halvannäköinen, simppeli toimintaseikkailu vailla säkenöivää älyä tai historiallista pitävyyttä. Toisaalta elokuvalla on omanlaisensa tyyli ja asenne, jotka painuvat mieleen ja erottavat sen massasta.

Tarina sijoittuu Yhdysvaltain etelärajalle sisällissodan runtelemaan pikkukaupunkiin. Puolisotilaallinen meksikolaisten ryövärien ryhmä sotii Ku Klux Klan -henkisen majuri Jacksonin (Eduardo Fajardo) joukkiota vastaan. Yksinäinen taistelija Django (Franco Nero) ilmaantuu brutaaliin murheen laaksoon ja auttaa meksikolaisia tekemään suuren kultakeikan mutta pelaa koko ajan omaan pussiinsa.

Ruumisarkkua raahaava Django on kuolemanvaaran ja melankolian ympäröimä pahan ilman lintu, joka toimii epäluotettavasti ja tuottaa epäonnea myös heille, joita haluaa suojella.

Antisankarilla tuntuu silti olevan jokin moraalinen selkäranka, joka erottaa hänet perusnilkeistä, vaikka miehen periaatteita ja syvimpiä motiiveja ei lainkaan katsojalle avata. Tulitaisteluissa ylivoimaisen vaeltajan inhimillisyys perustuu haavoittuvuuteen, josta Corbucci ammentaa Lon Chaneyn mykkäkauhuelokuvia muistuttavaa synkkää pulp-romantiikkaa.

django4_0

”VIHDOIN TÄYSIN SENSUROIMATTOMANA”, Future Filmin dvd:n kansiteksti kuuluttaa. Tarkoitus ei kai ole väittää, että saman firman aikaisempi dvd-julkaisu elokuvasta (nimeltään Django – Kostaja ja vuodelta 2007) olisi sensuurin saksima. Jos versioissa on mitään eroja, ne tuskin ovat olennaisia tarinan seuraamisen tai elokuvaelämyksen kannalta. Kun Django on Suomessa jakeluun päässyt, sitä on toden teolla sensuroitu vain ensimmäisten kotitallenteiden väliin osuneen teatterikierroksen yhteydessä: yhden korvan poistaminen poistettiin ja vähän muutakin. (Alkuvuonna 2001 Antti Suonio liitti tarkastamon määräämät poistot takaisin haalistuneeseen filmikopioon, joka tuolloin esitettiin ensimmäisen kerran Suomen elokuva-arkiston Orion-teatterissa.)

Puhe sensuroimattomuudesta on tietenkin ennen muuta markkinoinnin keino rakentaa mielikuvaa rajusta sisällöstä. Se on hieman vanhentunut myyntivaltti elokuvalle, jonka ikäraja on räiskintäpelien aikana tippunut K18:sta K16:een.

Täysin harmittomina Corbuccin verilöylyjä ei vieläkään koeta. Vuonna 2007 Yle Teema melko ymmärrettävästi siirsi elokuvaa ohjelmistossaan kauemmas Suomea järkyttäneistä Jokelan koulusurmista. Jos mitään ei satu, seuraava tv-esitys on Ylen kakkoskanavalla lauantaina 21.9.2013.

mercenario

USEIN KULTTIELOKUVAKSI sanottu Django on epäilemättä tämän maineensa ansainnut. Vuodesta ja julkaisusta toiseen jatkuvassa Django-kultissa on silti jotakin ongelmallista. Parhaimmillaankin hieman raakilemainen teos on alkuvoimainen ja sympaattinen, mutta se ei anna riittävää käsitystä siitä, mihin italowestern, Franco Nero ja Sergio Corbucci oikeasti pystyivät.

Corbuccin laajassa lännentuotannossa (13 westerniä) ja monin verroin laajemmassa filmografiassa Django ei edusta kehityksen huippua vaan keskivaihetta. Se on ensimmäinen piste, jossa ohjaaja on päättänyt jyrkästi poiketa Hollywood-länkkärien tallatulta polulta.

Useat Corbuccin myöhemmät työt, kuten Suuri hiljaisuus (1968), Lännen spesialisti (Gli specialisti, 1969) ja Companeros (Vamos a matar companeros, 1970), kulkevat omaa tietään rikkaammin tai pitemmälle. Navajo Joe (Un dollaro a testa, 1967) ja Ammattitappaja (Il mercenario, 1968) ovat teknisesti hiotumpaa laatua, Rio Hondon kuolemanloukku (I crudeli/Hellbenders, 1966) yhdistää mustaa huumoria ja tragediaa ovelammin. Corbuccin 1970-luvun komediawesterneissä, kuten Che c’entriamo con la rivoluzione (1972) tai huippusuosittu Pahat, kierot ja katalat (Samurai, 1974), on alalajissaan harvinaista aidosti eeppistä virettä ja inspiraatiota; yleinen luulo spagettilänkkärien kategorisesta lässähtämisestä 1970-luvulla on yleistys, joka ei yllä Corbucciin tämän tasaisesta epätasaisuudesta huolimatta.

Muiden kuin aktiivisimpien ihailijoiden joukossa Corbuccin tuotanto on aina ollut erittäin huonosti tunnettua – asiantila, jota ei ainakaan toistaiseksi ole parantanut se, että Quentin Tarantinon Corbucci-tribuutti Django Unchained (2012) kuuluu kaikkien aikojen menestyneimpiin westerneihin. Elokuvanharrastajat, kriitikot ja julkaisijafirmat kykenisivät lahjakkaan tekijän laajempaan haltuunottoon, mutta kaikille tuntuu riittävän, että Django on katsottu, muulla ei niin väliä.

Usein toistuva ajatus, jonka mukaan italowestern-opintoja kannattaisi harjoittaa juuri Djangon parissa (sitten kun Sergio Leonen populaariklassikot on katsottu) ja ehkä lopettaa siihen, näyttää isompia kuvioita vasten melko hedelmättömältä brändiuskollisuudelta, joka rajoittaa ansiokkaan materiaalin löytämistä – ikään kuin Leonelta olisi syytä katsoa vain läpimurto Kourallinen dollareita (1964) eikä myös Huuliharppukostajaa (1968).

Yritänkö väittää, että Django on jonkinlainen ongelma? En sentään, niin kauan kuin sitä ei juutu tuijottamaan liian hartaasti, liian mielistyneenä illuusioon omasta genretuntemuksesta.

Pitkään jatkuneesta faniudestani huolimatta en itsekään laske kaikkea Corbuccin ohjaamaa kovin relevantiksi. Suuri osa kokonaistuotannosta on tähtikoomikoiden ympärille rakennettuja tilausfarsseja, jotka eivät olennaisesti poikkea Totón tai Terence Hillin ja Bud Spencerin tutuista kuvioista. Toisinaan vahvasti persoonallisista piirteistään huolimatta Corbucci seurasi uskollisesti Italian populaarielokuvan heiluriliikettä farssin sekä jännityksen ja toiminnan välillä. Lännenbuumin loputtua oli aika palata kevythupailuihin, kysynnän ja tarjonnan ehdoilla.

DJANGON IKONISEN HAHMON suoranaista jäljittelyä tapahtui italowesternien elokuvaviittausten ja apinoinnin kyllästämässä maailmassa paljon väitettyä harvemmin. Englanninkielisissä maissa niukasti levitetyn elokuvan vaikutus Hollywood-tuotantoihin on ollut vielä vähäisempää. Selvimmät näkemäni Django-vaikutteet taitavat sisältyä Enzo G. Castellarin Keoman (1976) avausjaksoihin. Franco Nero palaa kaupunkiin ja Castellari tasapainoilee perinnetietoisen kunnianosoituksen ja matkimisen välillä.

Antisankarin perintöä 2000-luvulla kunnioittaneet Takashi Miiken Sukiyaki Western Django (2007) ja Tarantinon Django Unchained jäävät näennäisiksi pastisseiksi: Corbuccin vaikutus on jollain tasolla läsnä ja elokuvissa soi tuttu tunnusmusiikki, mutta ohjaajat nostavat oman irrottelunsa esikuvien paikalle. Ilmeisesti Tarantinon Corbucci-rakkaus liittyy hänen mielipiteitä jakavaan tapaansa kuvata rotusortoa ja muita etnis-sosiaalisia ristiriitoja ”corbuccimaisesti”, ilman vakavan sanomaohjaajan profiilia tai Hollywood-sentimentaalisuutta.

Toisenlainen kaikupohja löytyy Perry Henzellin jamaikalaisesta katudraamasta The Harder They Come (1972). Otteeltaan lähes dokumenttimainen teos näyttää, miten slummiteatterin katsojat diggaavat aktiivisesti Djangoa, jonka urotyöt pyörivät lainsuojattomaksi ajautuneen laulajasankarin mielessä ennen kuin lainvalvojat ampuvat hänet seulaksi. Italowestern näyttäytyy todellisuuspakona, mutta se on varmasti lähempänä slummien todellisuutta kuin lainkuuliainen ja sliipattu Hollywood-toiminta: Jimmy Cliff ei voisi kuollessaan ajatella John Waynea tai Clint Eastwoodia.

DJANGO-BRÄNDIN lainatuin elementti on D-alkuinen nimi, jota matalan profiilin westernien tekijät ja levittäjät kierrättivät tekeleissään ahkerasti. Elokuvatutkija Christopher Fraylingin akateeminen uranuurtajaopus Spaghetti Westerns (Routledge 1981) hakee jonkinlaista yhdistävää juonikaavaa 1960- ja 1970-luvun lukuisista ”Django-elokuvista”, mutta paljastaa vain niiden keskinäisen hajanaisuuden: kyse ei ole samasta miehestä vaan kymmenistä vaihtoehto-Djangoista vailla mitään elämäntarinalinkkiä.

Muutamiin näistä sankareista voi tutustua Future Filmin dvd:llä, jonka lisämateriaaleista löytyy pieni aarreaitta: kourallinen tanskalaisista filmikopioista masteroituja ”Django-westernien” trailereita. On Viva Django, Django Kill, 10 000 Dollars for Django, Django – The Last Killer, Django Kills Silently, Django Against Sartana, Here’s Django, The Ballad of Django. Porukka on monin tavoin kiinnostava (Giulio Questin Django Kill on kierolla tavalla mestarillinen antilänkkäri) mutta vain yhdestä listan elokuvasta, Ferdinando Baldin Viva Djangosta löytyy kiistattomia yhtymäkohtia Corbuccin teokseen. Nekin ovat vain ulkoisia merkkejä: Terence Hillin esittämä päähenkilö on vaatetettu, aseistettu ja stailattu Franco Neron lailla. Peruskäytössään Django-nimi ei luvannut jatko-osaa perusteokselle vaan lähinnä viestitti kuluttajalle, että tarjolla oleva lännenkuva ei ollut Hollywood-tuotanto.

VivaDjango_3

Miksi kovien jätkien pitää olla nimeltään Django? Taustalta löytyy belgialainen mustalaiskitaristi Django Reinhardt (1910–1953), jazzmuusikko, joka otti periamerikkalaisen ilmaisumuodon haltuun yhtä suvereenilla otteella kuin Italian parhaat westernohjaajat. Corbuccin myöntämän yhteyden voinee kuulla Luis Enriquez Bacalovin säveltämän tunnusmusiikin ilmavissa kitarariffeissä.

Corbuccin Djangoa ja Django Reinhardtia yhdistävät myös vakavat käsivammat ja se, että loukkaantumisesta ei tullut tarun loppua.

”Mitenkähän säkin olisit tehnyt, jos sulle olisi käynyt kuin Djangolle?”, Remu Aaltonen tiukkasi Albert Järviseltä muistelmakirjaan merkityssä puhuttelussa (Poika varjoisalta kujalta, Love Kirjat 1984). ”…se oli maailman paras kitaristi ja sitten se oli mustalainen ja sitä niinku tsiigattiin, että se on kyllä paras, mutta sitä ei voi sanoa ääneen.”

 ”Sitten sille kävi joku flippijuttu että siltä meni pari sormea. Funtsaa jos sulle kävis semmoinen juttu, sä itkisit ja näyttelisit niitä sormia ihmisille ja pyytäisit kaljaa. (..)Ei se mitään jos menee metsään, mutta se tuli kanssa POIS sieltä metsästä ja kuninkaana.”

 Sekä kitarasankarin että westernkaiman tarinaa hallitsee uhriksi jäämisen mahdollisuus ja sen onnistunut torjunta. Pois sieltä metsästä. Nimetkäämme Tarantinon Django Unchained hangaround-jäseneksi Reinhardt-Corbucci-jatkumoon, jossa ydinarvo ei ole antirasismi vaan antisäälittävyys.

Mainokset

10 kommenttia artikkeliin ”Mihin tarvitsemme Corbuccin Djangoa

  1. Pienenä korjauksena mainittakoon, että VHS-Djangon suomenkielisen tekstin kirjoitti Reijo Westin sijaan toinen ruotsinsuomalainen videoalan monitoimimies T.J. Lehto. ”Antidialogi” on kyllä osuva termi kuvaamaan käännöstä, jonka erityispiirteisiin kuuluu eri ihmisten repliikkien erottelematta jättäminen esim. repliikkiviivoin ja puheen monologinomanen rytmittäminen jatkuvalla kolmen pisteen käytöllä.

    Jonkinlaisena aasinsiltana tästä, Corbuccin westerntuotannosta Django erottuu mielestäni eniten teatterimaisuudellaan. Piirrettä tukee yhtä lailla elokuvan ilme muutamine yksinkertaisesti lavastettuine tapahtumapaikkoineen, näyttelytyö sekä tarinan klassinen luonne. Leonelta lainaava hiiviskely meksikolaisten päämajassa ei oikein istu epä-actionmaiseen kokonaisuuteen, jossa legendaarisiksi muodostuneet väkivallanteot ovat tarinaa eteenpäin työntävää symboliikkaa. Corbucci löytää parhaissa töissään vivahteikkaamman vaihteen, jossa ei kuitenkaan ainakaan koko ajan ole samanlaista hikistä näyttämöintensiteettiä. Molempi parempi.

  2. Kiitos korjauksesta (jonka päivitin tekstiin), nämä 1980-luvun ”ohjelma on tekstitetty joten kuten” -sankarit tuppaavat välillä sekoittumaan. Mielestäni teatterimaisuus on myöhemminkin osa Corbuccin otetta, jossa vakavat (ja ei-vakavat) asiat esitetään reippaasti karrikoitujen hahmojen tai näyttämöllisiksi pelkistyvien asetelmien kautta. Tanskalaisessa Kosmorama-lehdessä ollut Jorgen ”Five Obstructions” Lethin aikalaisarvio The Specialistista vertaa sitä oivaltavasti Peter Brookin artaudlaisiin teatterikokeiluihin ja ainoana mainittavana heikkoutena näyttäytyy, että Johnny Hallyday ei vedä vertoja Franco Nerolle! No kukapa meistä vetäisi.

  3. Olipas hieno teksti! Mutta mitäpä muuta alan asiantuntijalta voi odottaa.

    Sellainen huomio, että eikös Nero ollut dubattu myös italiaksi, koska Corbucci halusi päähenkilön kuulostavan vanhemmalta kuin mitä tuolloin 23-vuotias Nero oli?

  4. Niin tarkoitin, että eikös Nero ollut dubattu myös italiaksi nimenomaan Djangossa? Ei tietenkään muissa mainituissa elokuvissa.

  5. Mahdollisesti. Erinäisissä lähteissä mainitaan Neron baritonityyppistä ääntä kuultavan ”italia-raidalla”, mutta se voi olla niin heillä kuin itselläni lähinnä olettamus (dialogin super-harvasanaisuus ei helpota tunnistamista). Kerro lisää jos on tietoa…

  6. ”Django was played by Italian actor Franco Nero, who was only 23 years old at the time. He was therefore dubbed by a voice actor in the Italian version, to make him at least sound older.”

    http://www.spaghetti-western.net/index.php/Django_%28character%29

    Pikaisella haulla löytyi tämä, mutta muistelen lukeneeni tämän jostain muualtakin jo vuosia sitten. Tuo kyseinen kirjoittaja on mielestäni yleensä ollut hyvin perillä asioista.

    1. Mikäli Internet Movie Databasen tietoihin on luottaminen niin italia-raidalla kuultavan Franco Neron dubbauksen on hoitanut italialainen (ääni)näyttelijä Nando Gazzolo.

  7. Sama kuvio näemmä toistui myös Sergio Corbuccin kaksi vuotta myöhemmin ohjaamassa spagettiwesternissä Il Mercenario.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s